Unia?

Freud loikkaisi silkasta riemusta kolme metriä ilmaan nähdessään tämän klitorik-... artikkelin.

Vanhemmat unet sijaitsevat uniarkistossa, toisessa uniarkistossa ja kolmannessa uniarkistossa.

Tänne saapi laittaa omia (oikeasti nähtyjä!) uniaan allekirjoituksella varustettuna.

Pähkinähiiren 1. ja 2. tammikuuta välisenä yönä näkemä uni

Tämä on kyllä ihan oikeasti oudoin, tyhmin, noloin ja perverssein uni vähään aikaan. Ensiksi siinä oli Luoma ja Salkkareiden Oona, jotka kuitenkin jostain syystä olivat Salkkareiden Paulan kotona, ja Luoma ilmoitti Oonalle olevansa oikeasti homo. Sen jälkeen Luoma, hänen uusi poikaystävänsä ja Oona pelasivat jollakin videopelihommalla jotakin auto- ja tasohyppelypelin kummallista risteytystä, jota joko Luoma tai hänen poikaystävänsä (en päässyt selville kumpi hän oli, sillä näin vain sen että jompikumpi piti käsissään videopeliohjainta ja sanoi jotakin) ei osannut pelata ja jota toinen sitten neuvoi. He kaikki joivat samalla jotakin epämääräisen näköistä litkua. Tämän jälkeen Oona lähti ja Luoma meni poikaystävänsä kanssa ottamaan toisiltaan suihin. Lieneekö edes tervettä nähdä unia jostakusta beepedististä homoilemassa? Sen jälkeen uni jatkui melko sekavana, mutta sen muistan, että jossain vaiheessa Oona ja Luoman itseasiassa hieman emolta näyttävä poikaystävä (Luoma itse oli tässä vaiheessa lähtenyt jonnekin) olivat jonkin rakennuksen katolla ja sen jälkeen hekin menivät sänkyyn keskenään. Hitto mikä uni. o_O Ja ennenkuin kukaan saa minusta mitään ihmeellistä kuvaa, niin voin sanoa, etten kyllä yleensä näe näin arvelluttavia unia juuri koskaan, varsinkaan pelkästään netin kautta tuntemistani henkilöistä. Ja vielä senkin voin sanoa, että vaikka tämä itse läpilukiessani kuulosti lähinnä "Tshihihii, Luoma on homo!! xD" -tyyppiseltä, niin tämä on silti oikeasti nähty uni. Eikä sinänsä, homous on söpöä, vaikken tarkoitakaan tällä lauseella tai millään muullakaan sanoa ketään homoksi. --Pähkiηähiiri 2. tammikuuta 2010 kello 12.48 (IST)

Meteorin uni 1.–2. tammikuuta 2010

Tämä uni oli siitä omituinen, että se tuntui ällistyttävän todelliselta, ja silti koko ajan unessa ollessani tiesin sen olevan unta. Tiesin koko ajan, mitä tulisi tapahtumaan (luultavasti olen nähnyt samankaltaista juonta noudattavan unen ennenkin, en vain muista siitä mitään): Serkkuni tulee Raaheen käymään ja menemme kaupungille, missä meihin "rakastuvat" kaksi erittäin kaunista tyttöä. Sitten jonkin ostoskeskuksen pihalla poliisit tulevat pidättämään tytöt. Paljastuukin, että tytöt eivät olekaan rakastuneet meihin, vaan ovat käyttäneet meitä hyväkseen jossain merkillisessä rikosoperaatiossaan, jonka tarkoitus on ryöstää se ostoskekus ja jota johtaa kaiketi Juhko. (Muistan ihmetelleeni, miten Juhko on saanut rötöksiinsä mukaan noin upeita naisihmisiä. Toisaalta epäilin, että he saattavat olla jonkinlaisia Juhkon ohjelmoimia ihmisrobotteja.) Uni päättyy johonkin minun ja serkun väliseen rempseään huulenheittoon.

Tässä unessa edellä lueteltua ei ole vielä tapahtunut (eikä tule tapahtumaankaan), vaan olemme serkkuni kanssa istumassa aamun puoli yhdeksän linja-autossa, joka on täynnä yläastelaisia (se linja-auto on oikeastikin aina täynnä yläastelaisia, paitsi tietysti koulujen lomien aikaan). Olemme matkalla Raaheen ja keskustelemme serkun kanssa jostain päiväkirjamysteeristä, joka kaiketi jotenkin liittyy niihin tyttöihin, jotka meidät kaupungilla tulevat iskemään. Sitten huomaan, että minun, serkun ja parin yläastelaisen välissä olevalle pöydälle on jäänyt jonkun bussista poistuneen yläastelaisen poissaolovihko. Ojennan poissaolovihkon toiselle meitä vastapäätä istuvista yläastelaisista ja kehotan häntä viemään vihkon luokanvalvojalleen. Sitten minusta tuntuukin, että se taisi olla Raamattu eikä poissaolovihko, ja sen jätti siihen pöydälle äskettäin bussista poistunut nuorisopappi. En kuitenkaan jaksa kertoa erehdyksestäni yläastelaisille.

Yhtäkkiä olemme serkkuni kanssa lukion ruokalassa, ja meitä vastapäätä ovat juuri istuutumassa ne kaksi tyttöä. Toinen tyttö kehottaa minua syömään vähän hitaamalla tahdilla, etten tukehdu. Jostain syystä minusta tuntuu silloin, että he ovatkin aivan oikeasti rakastuneet meihin eivätkä ole mitään rikollisia. Kaiketi näin sekavan vyyhdin käsitteleminen oli päälleni liikaa, sillä heräsin juuri sillä samaisella hetkellä. --(T)egotaiteilia 2. tammikuuta 2010 kello 13.44 (IST)

Luoman SE-KA-VI-A unia 1. ja 2. tammikuuta 2010 väliseltä yöltä

Tämä yö oli yhtä sekamelskaa. Nukahdin siinä yhden ja kahden välillä, heräsin klo 08:47, olin valveilla puolisen tuntia ja nukuin sitten johonkin vähän yli yhteentoista vielä.

Ennen tuota vaille yhdeksän heräämistä näin joitain sekavia ja kummallisia mutta minun unieni mittakaavalla varsin normaaleja unia, jotka eivät olleet mitään turhauttavaa, merkityksetöntä junnaamista mutta eivät sitä kaikkein merkityksellisintä pelottavaa kauneuttakaan. Huoneessani on stereot, joissa on niiden pois päältä ollessakin sininen valo loistamassa ja huriseva, tasainen ääni kuulumassa, ellei siis töpseliä ole irroitettu seinästä, niin aina. Päiväaikaan sitä ei edes kuuntelemallakaan kuule, mutta tietokoneen sammuttua undulaattien nukkuessa kanssa-asujien hiljennyttyä yöaikaan se on perhanan häiritsevää. Olin nukkumaan mennessä ehtinyt mennä sänkyyn ennen kuin muistin ottaa töpselin seinästä, olin jo väsynyt ja laiskuuttani sängyssä köllötellessä uni oli iskenyt äkkiarvaamatta, joten seitsemisen tunnin ajan olin sitten nukkunut siinä häiritsevässä valossa ja pörinässä. Se näemmä sitten häiritsi unen laatua (ihme kyllä – minua eivät yleensä edes uudenvuodenilotulitusrakettipamauksetkaan tuppaa häiritsemään kun kerran olen kunnolla uneen päässyt), joten stereoiden hurina tunkeutui sitten noiden seitsemän unitunnin lopussan näkemiini uniin ja aiheutti lopulta niistä heräämiseni.

Muistan noista unista ennen ensimmäistä heräämistä jotain sellaista, että sepitin tarinaa: (ilmeisesti miespuolinen, ehkä hieman sitä Frendien Joeyta tai jotain semmoista muistuttava hahmo) ihminen (jonka pian tarinaa sepittäessäni päätin hulluruohoa tai muuta delirianttista Datura-suvun kasvia nauttineeksi) viritti jotain aivan ihmeellistä huulenheittoa; hänen edessään olivat harmaat stereot, jotka hurisivat tasaisesti (oikeasti unen taustalla hurisseet, huoneeni stereot ovat mustat), ja hän selitti jollekulle ihmiselle (jota ei ilmeisesti tuntenut kovin hyvin ja täten hiukka infantiili vitsinheitto oli vieläkin kummallisempaa): "Olen aina ollut kaiuttimien herra." Tämän (tai saattoi se olla myös muodossa "olen aina osannut hallita kaiuttimia", mutta siinä oli olennaista, että siitä jotenkin kävi ilmi se, että hän vihjasi siihen, että ihan kuka tahansa ei ilmeisesti samanlainen stereonkaiuttimien maaginen hallitsija olisikaan) sanottuaan hän väänsi volyyminuppia vastapäivään ja sanoi jotain tyyliin: "You see? That's how it went doooown." (Oli kuin olisin katsellut, tai siis päässäni suunnitellut, nähden kuvat aitoina mielessäni, englanniksi puhuttua ja suomeksi tekstitettyä elokuvaa; miehen puhe oli sekä suomea että englantia, ja ajattelin unessa että tässä kohti englanninkielinen ilmiasu toimii paremmin, kun "went down" vivahtaa ainakin omassa ajattelussani siihen suuntaan että voisi tarkoittaa myös jonkun ihmisen tai vaikka yhteiskunnan tuhoutumista, ja tuommoiselle kaksimerkityksiselle/liioittelevan mahtipontiselle merkitykselle ei löytyisi oikein suomen kielestä vastinetta. Hitto mitä ajatuskuvioita!) Tässä kohden hän kuitenkin havahtuisi ja huomaisi, että hän olikin selittänyt jollekulle (vanhemmalle naisihmiselle?) täydessä bussissa (joka näytti kyllä ratikalta), ja kaiuttimen sijaan hän olikin vaientanut jonkun bussissa matkustaneen naisen lyömällä tätä kasvoihin. Ajatus kaiuttimesta ja bussin ja kanssamatkustajien unohtuminen olikin siis ollut daturakasvin aiheuttama harha. Mielestäni tämä oli nerokas tarina, ja mietin, muotoilisinko sen sellaiseen ilmiasuun, että siitä tulisi keksitty irkkikeskustelulainaus, jonka lähettäisin IRCQuotesiin. Mutta tässä välissä uni vaihtui nopeasti aika erilaiseksi – tai ehkä vain päätin yhtäkkiä lopettaa ajatuksen hautomisen vähäksi aikaa. Televisio oli auki ja minulla oli Savon Sanomat edessäni. Joku ohjelma loppui, kanava oli muistaakseni varmaankin Yle Teema. Siinä tuli lopputekstejen jälkeen jonkun televisiokanavan joka tuota ohjelmaa jossain levitti tai jonkun ihmetunnusvideopätkä. Siinä oli televisioruudun keskellä pieni neliö, jossa joku vähän, öö, Peppi Pitkätossua(?) muistuttava tyttö käveli ilmeisesti auringonlaskua kohti, tasaista maata pitkin, edessään kaukana kohosivat aika korkeat vuoret, jossain erämaassa, joka toi epämääräisesti mieleen jonkun Meksikon Arizonan Etelä-Amerikan Argentiinan mitäniitänyton. Tuo pieni animoitu pätkä oli tehty jokseenkin romanttiseksi ja ehkä näin sen jotenkin maagisena siinä, vähän kuin lapsena näin jotain ihan yhtä merkityksettömiä pikku asioita jotenkin taianomaisina. (Tai ehkä nyt jälkeenpäin suhtaudun tuohon unessa nähtyyn animointipätkään niin ja unessa itsessään olin pikemminkin hieman tympääntynyt, en tiedä oikein että mihin, tuossa kohden.) Tuo pätkä oli mustavalkoinen (tai muuten värimaailmaltaan monotoninen; auringossa taisi kyllä olla ihan kullanväriä) ja piirretty, ja piirrosviiva oli höllyvää, eestaas heiluvaa (vähän niin kuin siinä jossain ihme Susamurunko se on tunnuspätkässä jossa on se ihme saukko tai sitten jossain ihan muussa mutta kuitenkin). Tämä oli unessa minulle yhtä tuttu kuin oikeasti on se aina aivan Simpsonien lopuksi tuleva juttu jossa se nainen sanoo "hyss" elokuvateatterissa (en koskaan muista että minkä jutun tunnus se on se pätkä). Mutta tällä kertaa tytön kädestä piti kiinni Uppo-Nalle, joka oli väreiltään selkeästi muuta kuvaa kirkkaampi. Uppo-Nalle näytti hehkuvan ja oli ikään kuin se olisi ollut eri piirtäjän kuin muu videopätkässä. Nalle puristi tytön kättä, katsahti tyttöön ja sitten eteen ja he kulkivat yhdessä eteenpäin. Ajattelin, että joo tästä on sitten tällasia variaatioita ja nyt oli joku ihme Uppo-Nalle-variaatio ties minkä luojanluoman asian takia, liittyikö se sen loppuneen ohjelman sisältöön vai mitä, en tiennyt. Nyt oli alkamassa jokin elokuva. Luin käsissäni olevista Savon Sanomista Marko Ahosen arvostelun. Hän antoi elokuvalle neljä tai viisi tähteä ja kuvasi sitä "hiton hauskaksi ja unenomaiseksi". Kiinnostuin ja päätin katsoa. Elokuva alkoi, ja siinä näkyi olevan jotain nuoria miehiä heilumassa jossain ikään kuin varastorakennuksen pihalla tai jossain ihan oudossa paikassa (hankala kuvata, mutta tietty tunnelma oli siinä paikassa). He olivat ilmeisesti bändi, joka soitti ja lauloi (tosin soittimia en nähnyt selvästi), ja elokuvan alussa oli heidän musiikkivideonsa. (Ilmeisesti bändi ja musiikki oli siis aitoa eikä osa elokuvan juonta; olin siinä uskossa, että elokuva oli oudohko ja kokeellinen, ja niinpä siinä saattoi olla jonkun bändin biisistä [ehkä elokuvaa varten kuitenkin] tehty musiikkivideo alussa ilman varsinaista syytä.) Miesten heiluminen ja itse musiikkikin toi jotenkin tunnelmaltaan mieleen Beatlesin kappaleen ja videon "I Am the Walrus". (Nyt kun muistelen, niin unessa oli joku outo tunnelma, jota en itse unen aikana tiedostanut – tai ei tunnelma, vaan ikään kuin sellainen ennakkotieto, joita unissa yleensä on että kokemistaan asioista tietää jotenkin kummallisesti joitain seikkoja varmaksi. Ainut vaan että en ollut sitä itse unessa täysin huomannut tai ainakaan ajatellut – monesti ajattelen ja analysoin unissani kokemiani asioita aika lailla jo itse unissa. Se oli tämä: elokuva oli jollakin varmuudella ruotsalainen. Miehet olivat ruotsalaisia, sympaattisia ihmisiä, jotka tekivät musiikkia ihan omavaraisella, kunnioitettavalla asenteella tai jotain. Jotenkin psykedeelistä musiikkia, ja toisaalta ei kuitenkaan? Jotenkin ainakin mielessä rinnastui tuohon oikeasti olemassa olevaan ruotsalaiseen Dungen-bändiin.) Enempää en elokuvasta ennättänyt nähdä ennen heräämistä. Tämä elokuvankatsominen oli myös ainakin osaksi päällekkäinen sen kaiuttimenvaimennusuneksunnan kanssa, ja jotenkin minulla on sellainen tunne että vaikka jätin kaiutinhulluruohotarinan sepittämisen ja siirryin television pariin ja elokuvan alku oli viimeinen asia ennen heräämistäni, olisin kuitenkin herännyt nimen omaan siihen kaiutinuneen. Mutta se pörinä siis häiritsi untani ja siksi ylipäätään heräsin (tai ehkä päätös herätä oli osaksi tietoinen; en halunnut enää nukkua huonosti, pörinän häiritsemänä?). Ai niin, se pitää vielä mainita, että siinä jotenkin kaiutinjutun ja elokuvankin kanssa päällekkäisenä oli joku kesäinen, eikä mitenkään pelkästään kesäinen, vaan jotenkin juhannuksellinen ja samaan aikaan elokuullinen, kullan- ja auringonlaskunsävyinen (ja jotenkin kummallisesti siitepölyntäyteinen?) näkymä/vaikutelma. Katsoin alas ihan oikeasti olemassa olevaa tietä, joka menee mäkeä alas, nousee pienemmän mäen ylös vähän kauempana, menee vähän matkaa eteenpäin, kääntyy vasemmalle ja kulkee vähän matkaa eteenpäin ja päättyy sitten mökillemme. Tuosta paikasta katsoen vasemmalla on iso alue naapurimme peltoa, jonka yli näkee mökillemme asti; näkymä on avara ja jotenkin kaikenkattava, vaikka kovin korkealta ei sitä siinä kohdassa seisten katsellakaan. Tunnelma oli siis... no, yhdellä sanalla sanoen kesäilta. Ilmeisesti liikunkin siinä, en kai mene sille tielle jota äsken kuvailin, vaan ehkä liikun eteen taakse sitä tietä, joka on sen mäen päällä mistä tuo kuvailemani tie lähtee ja kulkee niin, että kun sitä kulkee eteenpäin sieltä, josta minä taisin unessa tulla paikalle, vasemmalta lähtee se kuvailemani ja mökilleni johtava tie juuri ennen kuin tämä tie, joka on täällä mäen päällä ja joka siis ei ole se aluksi kuvailemani vaan tämä toinen, haarautuu kahdeksi eri tieksi oikealle ja vasemmalle (katsoen sieltä päin, mistä nyt siis kävelin; takaani tulee tämä tie, risteyksessä ensin vähän ennen muita erkanee vasemmalle se mökilleni johtava tie ja heti sen jälkeen kulkemani tie haarautuu vasemmalle ja oikealle). Mutta siis katson niin, että mökille johtava tie on edessäni, ja kesäiltainen peltomaisema levittäytyy edessäni. Ehkä tässä maisemassa teinkin jotain (ja yleisfiilis oli sitä tehdessä ehkä jotenkin, hmm, tunnelmallinen mutta ehkä samaan aikaan tunsin jotain kohti vastenmielisyyttä tai tympääntyneisyyttä, en tiedä minkä), tai sitten vain suunnittelin sitä kaiutinjuttua tuossa kohti kävellessäni, mutta yhtään tarkemmin en muista.

Herättyäni olin ehkä jälkeenpäin katsoen jotenkin poikkeavassa mielentilassa, en mitenkään erityisesti, mutta ehkä kuitenkin. Keksin siinä heräämisen ja uuden nukahtamisen välillä runonkin. (Se ei liittynyt millään tapaa noihin uniin.) Se ei ilmestynyt päähäni valmiina käsittämättömänä täysin muotoiltuna häröytenä niin kuin minulle joskus käy, vaan tämän runon merkityksestä olin aivan selvillä, eikä se tullut mieleeni yhtenä kappaleena vaan lähinnä idea ilmestyi mieleeni ja kehitin sen pohjalta runon siinä, tietoisena ja suhteellisen normaalissa mielentilassa. Siltikin, se on luultavasti paras runo jonka olen ikinä sepittänyt (se ei välttämättä ole vielä paljoakaan), ja ihmeellisen selkeästi minä sellaisen osasin keksiä. Se kuuluu vapaasti muotoiltuna näin:

Minä ja kaikki muistoni ja tunnelmani

Pienessä huoneessa

Tai kuin kalatorilla, joka

kuitenkin on suljettu reunoilta.

Ilma viileydessään ja tuulisuudessaan ummehtunut,

taivas liikkumaton, lavastettu.

Me hellimme siellä toisiamme

mutta meillä ei siltikään ole

tietoa ulospääsystä.

"Hellimme"-sanan tilalle voisi kelvata sitten myös "syleilemme". Ja tarkennuksena tai selityksenä, että "siellä" ei siis ole tarkoitus olla ketään muuta kuin minä, ja minun muistoni ja tunnelmani ja sen sellaiset. Lisäksi tuo kohta "ilma viileydessään ja tuulisuudessaan ummehtunut" on nyt myöhemmin lisäämäni, mutta muuten muotoilin sen siinä heräämisen ja uudelleennukahtamisen välillä tuollaiseksi.

Eniveis, nukahdin uudestaan vaikka tunsinkin siinä välissä itseni jo aika virkeäksi. Tässä kohti alkaa sitten se mielipuolinen osio! Suoraan nukahdettuani jatkui unen REM-vaihe mutta unet olivat kokonaan uusia. Ne olivat paljon normaaleja uniani selkeämpiä ja ennen kaikkea todentuntuisempia; tai pikemminkin koko ajan niissä tarkkailin sitä, olenko unessa vai todellisuudessa, ja parissa kohtaa uskoin olevani hereillä enemmän kuin yleensä koskaan normaaleissa unissani uskon. Tapahtui monta valeheräämistä, ja tämä kaikki oli hieman pelottavaa. Mitä tulee unen tai unien sisältöön, tämän verran muistan: olin Helsingissä, ilmeisesti sairaalassa, ja minulla oli edessäni joko nukutuksessa tapahtuva leikkaus (ja ajatus nukutuksesta vähän jännitti, kuten oikeastikin on minua jännittänyt aina ennen nukutusta) tai ehkä olin jopa... kuolemaisillani? En ollut kuolemanpelon kynsissä niissä määrin kuin olen oikeasti ollut silloin kun olen joskus todella ajatellut kuolemaa ja pelännyt sitä, mutta minua joka tapauksessa jännitti ja ehkä edessäni tosiaan oli leikkaus, jossa pelkäsin sitä, että – ja tämä tulee kuulostamaan typerältä, mutta minä oikeasti olen vähän tällaista pelännytkin ennen nukutuksia – minä, tai siis tämä tietoisuus loppuisi nukutukseen, ja heräävä ihminen olisi verrattavissa täydelliseen kopioon minusta, jolla on myös muistini ja ajatukseni – itse en kuitenkaan sitä koskaan kokisi, vaan oman tietoisuuteni liekki sammuisi kuin saunalyhty nukutuksen – joka oikeastikin käsittääkseni on epänormaalin syvä, syvää untakin syvempi lepo- tai lamaannustila aivoille – myötä, ja heräävä tietoisuus olisi kokonaan uusi... Kumminkin olin sairaalassa ja olin juuri siirtynyt joko toisesta huoneesta toiseen (ylempään kerrokseen), tai sitten olin juuri vasta tullut sairaalaan ulkoa, jossa oli yhtä valkoista kuin sairaalan sisällä. Minulle oli ehkä annettu nukutusta varten esilääke tai jotain, mutta olin tilassa, jota oikeasti esilääkkeet eivät ole minulle koskaan aiheuttaneet (ne ovat yleensä tehneet voimakkaimmillaan aika oudon hupaisanhärön olon, lievimmillään lähinnä lievää yliväsymystä muistuttavan, huojuvan tilan), eikä unessakaan voinut kyse olla ainoastaan niistä, vaan jostain aivan muusta: en pystynyt liikuttamaan ruumistani kunnolla, tuntui kuin olisin liikkunut liimaisessa, tahmaisessa ilmassa. (Tämänkaltaista tunnetta on jossain muodossa itse asiassa esiintynyt aika monesti unissani, aina silloin tällöin; jossain ehkä nelisen vuotta sitten näkemässäni unessa menin hyvin pimeälle kujalle, jossa varjoihin suojautunut, kasvonpiirteiltään äärimmäisen epäselvä viinanmyyjä pakotti minut aseella uhaten ostamaan häneltä viinaa, ja maksettuani hän rikkoi päälleni viinapullot, joista olin maksanut, ja niiden sisältö oli tahmeaa ja äärimmäisen oksettavaa jollain sanoinkuvaamattomalla tavalla; kuin erittäin pahan alkoholijuoman makuista ja hajuista siirappia. [Sama iljettävä, tahmainen maku ja suutuntuma muuten uusiutui ehkä kolme vuotta sitten unessa, jossa olin auton takapenkillä, äiti ilmeisesti ajoi ja pelkääjänpaikalla sitten istui joku pappi, ja minulle tarjosivat he pienessä kupissa "papin verta", jolla oli tuo kauhea maku sitten kun sitä maistoin.] Jossain vuosi sitten nähdyssä unessa taas olin unessa omassa huoneessani, mutta ilma oli todella pimeää ja tahmaista, raskasta ja liikuin hitaasti. Se löytyy täältä Beepediastakin itse asiassa, ja siinäkin on noita valeheräämisiä, mutta pienemmässä mittakaavassa.) Tosin välillä liikkuminen tuntui normaalilta; välillä taas esimerkiksi alaselkäni tuntui mielettömän raskaalta tai jotain tällaista. Mutta: olin saanut joltakulta pullon kossua. (Olivatko ne joitain oikeastikin olemassa olevia opiskelutovereitani, jotka diilasivat minulle sinne Kuopiosta Helsingin-sairaalaan asti viinaa?) Ilmeisesti sain koko pullon sisällön alas ilman että jouduin juurikaan maistamaan sen makua. Jotain siinä sitten puhuin epämääräisten paikallaolijoiden kanssa tai jotain. Nousin sängystä oikealle puolelle ja tunsin jo vahvan humalatilan. Minut ilmeisesti talutettiin jonnekin tai jotain... seuraavaksi olinkin sitten jo alhaalla, sairaalan ulkopuolella. Vaikka yhäkin tämä oli Helsinki, näytti siltä, että sairaala sijaitsikin Kallaveden jäällä, tai siis ainakin sairaalan edessä oli pitkät matkat jäätä ja näkymä oli aivan kuin katsoisi talvella jostain sieltä ihme saaristosta tai vaikka sieltä yhdeltä laavulta jossa aina ala-asteaikoina käytiin liikuntatunnilla retkellä luistellen, niin sieltä jos katsoisi kaupunkiin päin. Mutta se siellä näkyvä kaupunki oli siis mitä luultavimmin kuitenkin Helsinki. Sairaala oli nyt takanani, oikealla puolellani jonkinlainen kallio, allani jäätä, joka kyllä tuntui jotenkin ihan mantereelta mutta lumipeitteistä paksua paksua jäätä se kyllä kumminkin taisi olla. Oikealla näette, hyvä lukija, ylhäältä päin katsoen piirrtämäni havainnollistamiskuvan.

Klikkaa kuvaa nähdäksesi paremmin

No, sairaalan, joka tuossa kuvassa katsoen on siis alhaalla, ja Helsingin kaupungin, joka on kaukana ylhäällä kuvan ulkopuolella jääkenttien takana, välillä kulki ihmisiä, mutta nyt taisi tuossa sairaalan pihalla olla lähinnä jotain ihme huumehörhöjä; joku Jukka Pojan näköinen sateenkaarenväriseen kotikutoisen näköiseen hippiasuun pukeutunut rastalettinen mies käveli sieltä kaupungista päin tätä sairaalaa kohti, ja edessäni jotkut ihmiset, joista ei ollut ihan varma, olivatko he ikäisiäni poikia vai viiskymppisiä, lihavia ja pitkäkaulaisia miehiä, taisivat yrittää ostaa huumeita takaani oikealta tulleelta (ehkä minulle tutulta?) mieheltä, jolla ei ilmeisesti minkäänlaisia huumeita ollut ja jota ostotarjoukset ilmeisesti huvittivat, kuten minuakin. Ostajamiehillä oli olemattomat, pienet, viirumaiset silmät, jotka yleensä unissani (tai muuten mielessäni, mielleyhtymieni maailmassa) ovat jotenkin sieluttomuuden merkki, mutta he eivät olleet mitään sieluttomia narkkareita, vaan aika hauskoja, ostohalukkuudessaan yli-innokkaita kavereita, jotka eivät vaikuttaneet millään tapaa väkivaltaisilta. Mietin juomaani kossua ja ajattelin ääneenkin että "eipä oikein nouse päähän tuo". Jossain välissä, ilmeisesti ennen kuin olin juonut Koskenkorva-pullon, olin muuten tässä unessa myös muokannut sairaalan koneelta Beepediaa ja tehnyt jonkun ihme oudon artikkelin. Se oli yhtä aikaa sekavaa nonsense-häröilyä, pornokuvia nahka-asusteisista naisista (lievän likainen S&M-tunnelma niistä huokui), sekä jotain angstaustilityshurrausvoitonriemuselostusta siitä, miten olin ilmeisesti koulukavereitteni kanssa matkustanut Helsinkiin ja jotenkin se kumma pornomeininki liitty siihen samoin kuin Koskenkorva, ja toisaalta olin siellä leikkauksen takia ja sairaala vitutti kuten tavallista ja kerroin siitä artikkelissa. Kummallisinta oli tähän mennessä tässä kaikessa kuitenkin ollut se, että sekä silloin kun kirjoitin tuota artikkelia, että silloin, kun join sitä kossua (ei enää nyt sairaalan pihalla, mutta kuitenkin kauan sitä ennen), oli ruumiini ollut koko ajan jotenkin oikkuileva, en ollut saanut liikuteltua osiani kunnolla (yleensä ruumiini ei merkitse mitään unissani, paitsi näissä silloin tällöin vastaan tulevissa tahmoamisunista joista tämä tämänöinen sekoilu oli nyt sitten tähän mennessä vahvin ja huolestuttavin) ja mielenikin oli tuntunut jotenkin tahmaisemmalta, oikukkaammalta ja ehkä pahantahtoisemmalta kuin normaalisti. Sekä henkeni että ruumiini olivat tuntuneet sekä hulluilta, pelottavahkolla tavalla, että epäkäytännöllisiltä. Ja tässä vaiheessa "heräsin". Huomasin koko Helsingin-reissun ja viinanjuonnin olleen pelkkää unta ja ajattelin, että ei ihmekään sitten ettei se viina vaikuttanut ollenkaan kunnolla. Menin nyt – ja olin varmempi kuin yleensä unissani siitä, että olin hereillä – sitten tietokoneelle ja Beepediaan: ja siellä se oli se minun tekemäni kumma pornoangstaussairaalahäröilysivuni! Hyväksyin tämän niin kuin nyt yleensä ihmiset unessa hyväksyvät järjettömiä asioita; ajattelin, että kappas vain, tuo varsin mielenkiintoinen sivu todellakin on Beepediassa oikeasti tekemänäni, hyvä vain. Keskustelusivulla Pullamössö kehui sivuani ja tunsin oloni jotenkin ylpeäksi ja iloiseksi.

Sitten tuli kaikenlaista päällekkäistä ja sekavaa ja vielä ehkä niitä valeheräämisiäkin, mutta muistan enää pari valeheräämistä ennen oikeaa heräämistä: toisessa kaikki oli pimeää enkä saanut valoja päälle tai peittoakaan pois päältäni "herättyäni", sama tuttu etenemisen tai liikkumisen loputon tahmeus vaivasi. Olin jo pelottavan varma olevani oikeasti hereillä. Sitten taisi vielä olla jotain ihan untaunta eikä unta jossa luulen heränneeni, ja sitten oli vielä yksi valeherääminen (tai kyse kyllä saattoi olla jostain unihalvauksestakin tai jostain kummallisesta osaksi fyysisestäkin ilmiöstä, sen verran epänormaalia se oli). Se oli kaikkia muita koko yönä näkemiäni unia realistisempi ja siinä olin jo varma olevani oikeasti hereillä. Se tuttu tahmeus oli poissa, mutta sen tilalla oli jotain, jonka olin tuossa oikeasti yhdellä äskettäisellä sairaalareissulla kokenut, psyykkisen ja fyysisen väsymyksen ynnä nukutusaineiden jälkivaikutuksen seurauksena kokenut sängyssä maatessa (mutta tällä kertaa olin luultavasti oikeasti unessa ja vain uneksin olevani sängyssä kokien samaa kuin silloin sairaalareissun jälkeen); vaikka tietoisuudentilani oli suhteellisen normaali, en voinut liikuttaa käsiäni. Makasin paikoillani, enkä voinut liikuttaa niitä, tai ainakin ne olivat erittäin raskaat. Ei ollut pimeää ja saatoin jopa liikuttaa silmiäni, mutta kädet olivat vain raskaat ja olin kuin minussa olisi oikeasti yhä jotain nukutusainetta. Tässä välissä ensin hieman pohjustusta ennen kuin kerron, mitä havaitsin unessa seuraavaksi. Eli: olen oikeasti, en unessa, huomannut tässä muutama kuukausi sitten erään mielenkiintoisen ilmiön, että kun makaan silmät kiinni ja tunnen jo vaipuvani uneen, mutta olen vielä tietoinen itsestäni, vielä tilanteen herra, voin käskeä käsiäni tai jalkojani liikkumaan ja tuntea niiden liikkeen fyysisten käsieni ja jalkojeni yhä pysyessä täysin paikallaan (ja tunnen kyllä nekin, heikommin kuin normaalisti, jotenkin tuntuu siltä, että jotain, mitä niissä normaalisti valveilla tunnen, on poissa tai niistä erillinen, ja tunnen fyysisistä raajoistani ainoastaan niiden painon). Tämänlainen virtuaalinen jäsentenliikuttelu ei aina onnistu enkä ole koskaan onnistunut jatkamaan sitä kovin kauan, sillä se myös tekee minusta innostuneemman, tietoisemman, virkeämmän, enkä enää olekaan unen lähellä joten se ei enää onnistukaan. Mutta nyt, arviolta kymmenen ja yhdentoista välissä aamulla 2.1.2010, siis joko näin minulle epätyypillisesti hyvin todentuntuista ja selkeää unta, tai olin hereillä ja mitä näin silmilläni oli oikea todellisuus, ja samalla kuitenkin aistin yhä unenomaisesti ja havaitsin nimen omaan unen osatekijöitä – kumpikin vaihtoehto pelottaa, jännittää ja huolestuttaa minua – ja nyt minulla oli täysin kontrolloitavissani oleva "uniruumis", eli raajat jotka olivat virtuaalisia, aistimiani ja silti olemattomia, ja ne eivät haihtuneet kun kiinnitin huomioni niihin, vaan pystyin tekemään käsilläni (ja varmaan myös jaloillani, niitä en paljon edes koettanut liikuttaa) mitä vain, mutta fyysisiä käsiäni en osannut liikuttaa kuin hyvin raskaasti. Havaitsin myös sellaisen ilmiön, että kun yritin liikuttaa fyysisiä kehonosiani – ja oli pelottavaa huomata, että tunsin kuin autenttisena flashbackina sen nukutusaineiden jälkivaikutusten tunteen, jonka oikeasti äskettäin sairaalareissun jälkeen tunsin – ja sainkin käteni liikkumaan hitaasti, samalla mielestäni tuli samalla tavalla raukea, nukutettu, toimintakyvytön, epäkunnossa oleva ja pelottava. Mieleni oli selkeä ja normaali – ja sellaista selkeyttä on todella harvoin unissani – heti kun annoin fyysisten jäsenteni olla paikoillaan. Olin vähällä panikoida, olinhan siinä uskossa että olin herännyt ja tunsin itseni mieleltäni virkeäksi ja ajatus siitä, että minun täytyi maata paikoillani sängyssä vaikka minua ei unettanut enkä unta saisikaan, alkoi ahdistaa. Toisaalta mielenikin muuttuessa hetkeksi raukeaksi ja oudoksi fyysisen raskaan kädenliikutteluponnistelun kokeilemisen seurauksena tuntui, kuin minun pitäisikin vielä saada unta ja paljon. En panikoinut, kaikki pysyi arveluttavassa tilassa, josta olisi voinut kehkeytyä melkein mitä vain. Ennen oikeaa heräämistä taisi olla vielä jotain sekavaa, joka ei ehkä ollut valeheräämistä eikä normaaleja uniakaan vaan... ehkä puhdasta sekavuutta vailla sisältöä tai edes kuvia tai tunnelmia. Sitten heräsin oikeasti. Ja sen sairaalaunen alusta tähän oli vain noin kaksi tuntia, tuo kummallinen pelottava sekamelska tuntui puolelta vuorokaudelta!

--господин Luoma (Jätevedellä tarkoitetaan nesteenä käytettyä, käytöstä poistettavaa vettääääääähh!!!) 3. tammikuuta 2010 kello 12.05 (IST)

Pähkinähiiren uni 4. ja 5. tammikuuta välisenä yönä

Eräs tuntemani tyttö oli unessani ajanut kolarin jonkun hyypiön kanssa, jonka syytä koko homma kuulemma oli. Hetikohta siinä näytettiin, kuinka sen saman tyypin aviomies paloi elävältä takasta lähtöisin olevan tulipalon seurauksena. Yhtäkkiä palo jotenkin mystisesti sammui, ja jotakuta n. 9-vuotiasta pitkä- ja vaaleahiuksista älyttömän nättiä tyttöä syytettiin tämän murhasta sikäli, että hän oli mennyt kyseiseltä henkilöltä pyytämään selvitystä edelliseen kolarihommaan juuri samaan aikaan. No, sitten minä tulin tässä vaiheessa mukaan uneeni ja me kaikki jouduimme kävelemään monta kerrosta ylöspäin ja väistelemään joitain ihme juttuja, joita lattia oli täynnä. Jossain vaiheessa törmäsimme siivoojaan tmstms, en saanut täyttä selvyyttä henkilöstä, mutta jotain palvelusväkeä hän oli, joka sanoi, ettei tänne saisi tulla yksin, sillä rakennus jossa olimme, oli kuulemma valtava kartano, jossa oli ainakin satoja huoneita. Minä meinasin kokoajan kaatua taaksepäin noissa rappusissa, ja sitten jossain vaiheessa noteerasin, että tätä tyyppiä itseasiassa vietiin rattaissa ja loppupuolella selvisi, että hän oli oikeasti toisella luokalla (hämmentävää sikäli, että tämä sama tyyppi oli kuitenkin autoa ajanut ja olipa vielä naimisissakin). Saavuimme kohta ylimpään kerrokseen, jossa hommaa sitten mietittiin, mutten kylläkään muista miten homma loppujen lopuksi päättyi. Sen jälkeen alkoi vain hämärästi muistamani uni, jossa koulu oli alkanut ja minä olin jotenkin onnistunut menemään aivan täydellisen vahingossa entiseen kouluuni, jossa minun olemistani sitten ihmeteltiin. Sitten heräsin. --Pähkiηähiiri 4. tammikuuta 2010 kello 10.24 (IST)

Joku Luoman vanha uni

Nähty arviolta 4–8 vuotta sitten. Tässä unessa selailin jotain kirjaa, joka oli joltain sivujen reunusten väritykseltään tai joltain hyvinkin samanlainen kuin oikeastikin (unen näkemisen aikaan) lukemani jännät kuvitetut tiedekirjat – mutta tämä kirja oli kuin maaginen, ja lisäksi läsä oli tunne siitä, että olin kadottanut tämän kirjan aiemmin ja löytänyt sen nyt sitten uudestaan. Kirja oli täynnä kuvia ja kertomuksia ihmeellisistä keksinnöistä, ja sitä pläräillessäni en ollut uskoa lukemaani, niin ihmeelliseltä se vaikutti – ja samaan aikaan jotenkin arvaamattomalta ja vaaralliselta, mutta ehdottoman mieltäkiehtovalta. Eikä vain -kiehtovalta, vaan -järisyttävältä. Tämä oli niitä unia, joihin herättyään miettii kymmenen minuutin ajan, että eikö tuo muka tosiaankaan ollut totta. Uni oli hyvin vakuuttava. Muistin herättyäni vain yhden keksinnön unen kirjasta (ja ehkä en muista kertovia tekstejä lukenutkaan): jonkinlainen jalustalla seisovan pienehkön karttapallon näköinen, metallinen ja jotenkin monikerroksinen härveli, jonka oli joku ilmeisesti hieman vaarallisiakin kokeita suorittanut keksijä keksinyt, ja jolla pystyi matkaamaan eri ulottuvuuksien välillä. --Tiefer, tiefer, irgendwo in der Tiefe gibt es ein Licht 14. tammikuuta 2010 kello 15.57 (IST)

Jotain unista, joita Luoma näki tässä oliko se nyt 11. ja 12. välisenä yönä

Tuon yön aikana taisin herätä kerran käymään vessassa, ja muistaakseni (ja/tai päätelläkseni; unia harvoin hyvin muistaa ellei ole ainakin melkein herännyt niiden kesken) näin juuri ennen tuota heräämistä jonkun hämärän unen, jossa olin ikään kuin joko tämän äidin kerrostaloasunnon (jossa olen siis asunut joku seitsemän vuotta kauemmin kuin isän asunnossa, jossa asuimme jo ennen isäni ja äitini avioeroa, ja joka on sikäli minulle isäni nykyistä tai entistä asuntoa tutumpi ympäristö) tai sitten maalaistalon, joka on ollut perheeni omistuksessa siitä kun olin ehkä vuoden vanha ja jossa yhä käymme säännöllisesti edelleen, siis jommankumman näistä kahdesta asumuksesta (todennäköisemmin mökkimme/kartanomme/miksisitänytsanoo) huoneessa, jossa en ollut (ajatuksen tai varmuuden, joka päässäni unta nähdessäni oli, mukaan) käynyt useaan useaan vuoteen. (Tällaista huonetta ei oikeasti ole olemassa.) Huone oli ikään kuin vanhempieni (tai siis nykyään äidin) makuuhuone mökillä, tai kuin joku mökkimme jännistä pikku vaatekaapeista (mutta siis ihan oikean huoneen kokoinen). Sängylle ja lipastolle oli asetettu ja seinältä roikkui tauluja ja kirjoja, joista jokainen käsitteli tai kuvasi jotain paikkaa tai asiaa, jonka olin nähnyt (tai tuntenut; joidenkin niitten taulujen ja valokuvien näyttämien paikkojenkin kyseessä ollessa voi sanoa tuntenut, sillä pikkulapsena voi kokea saman paikan aivan erilaisena kuin myöhemmin, joten se tavallaan lakkaa olemasta sama paikka) viimeksi oikeasti kauan kauan sitten ja jotka olivat sen jälkeen viimekin aikoina kummitelleet välillä unissani. (Nämä huoneessa esitellyt paikat, maisemat ja muut muistot ovat todellisia, ja niitä en tosiaan ole pitkiin aikoihin juuri muuten kuin unessa nähnyt; mukana ovat mm. Kuopiosta Karttulaan mentäessä ajettavan moottoritien unenomainen ja lapsensilmillä katsottu ihmevariaatio, yksi mäki ja sitä ympäröivä seutu jossa kävin ehkä nelivuotiaana kerhoa ja jossa en ole sen koommin käynyt kai ollenkaan vaikka Kuopiota onkin – ja joka silti on mielessäni usein, esimerkiksi kun luen kirjaa niin voin kuvitella jonkun miljöön muistuttamaan tuota seutua lähes yhtä hyvin kuin voin kuvitella sen muistuttamaan omaa kotiani tai mummolaa tai jotain yhtä tuttua paikkaa. Ja taisipa tauluissa olla yksi minun tietääkseni täysin kuvitteellinen, aikaisemmissa unissa keksimäni kukkula ja sitä ylöspäin menevä tie, jonka olen kuvitellut parissa unessa yhteen kohtaan Kuopiota, missä on ikään kuin oman elinpiirini ja myös kaiken täällä eläessä näkemäni loppu, ja josta eteen päin mentäessä oikeasti mentäisiin Siilinjärveä kohti kai, mutta ei siellä ole mitään sellaista ihme kukkulaa tai lähes loputonta ylöspäin vievää tietä.) Sitten muistan täällä unen kiintoisessa museohuoneessa olleen myös jonkun sellaisen mitä ne on sellanen roikkuva rulla jossa on jotain tiibetinkielistä kirjoitusta, sellainen minkälaisia isälläni on, ja ikään kuin sen edessä vähän nuottitelinettä muistuttavalla korokkeella jokin kirja, jossa oli ikään kuin kai selostus kaikesta ihme buddhalais-itämaisesta hommasta jota isäni on harjoittanut koko elämäni ajan, tai pikemminkin niistä kaikista jännistä esineistä koottu tietosanakirja mitä esineitä ihmettelin pienenä kaikkia isän ihmejuttuja. (Nyt on vitun selkeää tämä selitys taas – no ei ihme, kello on kaks yöllä. Mutta jotain kortteja ja jotain niissä esineissä. Joita. Kirjassa. Kuvattiin.)

Sitten siihen mielenkiintoiseen joskin lyhkäiseen uneen, jonka ahdistavuuteen heräsin sitten enkä enää tainnut nukahtaa tai jos nukahdin niin sitten vain lyhyesti nukuin näkemättä mitään unia mitä muistaisin. Mutta siis, tässä unessa ikään kuin katsoin TV-ohjelmaa. Itse asiassa se taisi olla Big Brother, sarja, jota en ole koskaan todellakaan seurannut (eikö ole muka ihan kirjaimellisesti mahdotonta edes melkein terveen ihmisen katsoa yksi jakso loppuun sellaista ohjelmaa?). Mutta siis, siihen "taloon" tai mikä onkaan, missä niitä flegmaattisia narsisteja pidetään kaiken kansan katseltavana, oli tullut ilmeisesti kesken kaiken uusi asukas, joka oli ulkoisesti katsottuna aivan selvästi nainen, normaali ja vallitsevien ihanteiden mukaan mitattuna jopa nätti sellainen. Hänen nimensä oli Tamdi. Ilmeisesti muut asukkaat olivat sitten järjestäneet jotkin tervetuliaisjuhlat hänelle. Hänen astuessaan sisään ilmapallojen ja serpentiinien ja bilettävien kanssaidioottien täyttämään huoneeseen hihkaisivat huoneessa odottaneet jotain tyyliin: "Tervetuloa Tammi! Jeeee!" Itse Tamdi ei saanut hirveästi suunvuoroa, kun ylientusiastiset imbesillit selittivät hänelle minkä ehtivät ja kutsuivat häntä koko ajan nimellä "Tammi". Puheensorinan ja melskeen lopulta sekunniksi tauotessa Tamdi istahti sohvalle (ja muut näyttivät istahtaneen penkeille, laiskanlinnoille, jakkaroille ja sohville vastapäätä häntä) ja alkoi lievästi ylimielisen kuuloisena selittää: "Teille on kerrottu, tai ainakin teille piti jonkun etukäteen tiedottaa, että ensinnäkin mun nimeni on Tamdi. Ja toiseksi, mä en ole nainen, vaan mä olen mies." (Tässä kohti muut, varsinkin etualalla Tamdia lähimpänä oleva mies, näyttivät järkyttyneoltä. Ajattelin tässä vaiheessa että joo tuo mies taisi juuri tuossa lyhyen hässäkän aikana flirttailla Tamdin kanssa ja siksi se on niin erityisen järkyttynyt. Pohdin tässä kohti myös, että oliko se Tamdi sitten tosiaan miehen nimi ja Tammi naisen, joo, niinhän se taisi olla. Tämän kaltaista itseni vakuuttelua ja asioiden, jotka varmasti tietäisin, jos en näkisi unta vaan kokisin oikeassa elämässä hereillä vastaavanlaisia tapahtumia, aprikoimista kuin ne olisivat epäselviä [siis esimerkiksi juurikin että "flirttailikohan tuo mies tuossa puoli minuuttia sitten vai ei, hmm-m?"], harrastan unia nähdessäni useinkin.)

Ja nyt seuraa se kaikkein sairain ja pelottavin, yleisessä ehkä jotenkin hauskassa, mutta myös perkeleen ahdistavassa häiriintyneisyydessään painajaismaisuuden puolelle lipsahtava kohta. Ohjelmassa nimittäin kuvailtiin nyt Tamdin persoonaa. (Ohjelmassa ei tätä sanottu, mutta kuten unissa on tapana, oli minulla tiettyjä ennakkotietoja, käsityksiä unessa näkemieni asioiden ominaisuuksista, jotka tiesin jo ennestään varmasti oikeiksi: olin ikään kuin kuullut tästä Tamdista ehkä joskus ohimennen aiemminkin, ja hän oli koko elämänsä ollut yksi äärimmäisen häiriintynyt, itsetuhoinen, arvaamaton ja pelottava mielisairas ihminen. Tamdi oli siis alkujaan mies ja hänellä oli yhä miehen sukuelimet [vaikkakin myös rinnat hänellä oli] – ja tästä voinemme päätellä, että hän ei ollut transseksuaali, sillä hänhän tunsi itsensä yhä selvästi mieheksi, koska oli sellaiseksi muille Big Brother -asukkaille esittäytynytkin – pikemminkin hän oli varmaan vain yleisessä mielisairaassa leikittelytaipumuksessaan tehnyt itsensä ulkoisesti täysin naisen näköiseksi.) Ohjelmassa selitettiin, miten Tamdi oli jo teini-iässä aloittanut tekemään kaikkea aivan vitun mielipuolista ja vaarallista, vailla mitään kunnioitusta omaa mieltään, ruumistaan, terveyttään tai hengissä selviytymistään kohtaan: hän oli ladannut (ilmeisesti jollakin silmään valoa lähettävällä kehittyneellä laitteella – näin edessäni aivan helvetin kammottavan, paikoillaan nykivän silmämunan, luomet laiskasti puoliummessa ja laitteen valo tuli kuin itsestäni päin silmän pyöriessä ja nytkähdellessä verisuonet pullottaen) aivoihinsa kaikenlaista turhaa ja oksettavaa tietoa: kaikkien Suomen viemäreiden sijainnin ja muut tiedot ainakin. Tämän lisäksi hän oli (päättelin samalla kun tätä unta näin, että fyysisesti, konkreettisesti eikä samalla latausmekanismilla) tunkenut aivoihinsa papuja, jotka olivat ilmeisesti joko uudelleenpaahdettuja tai mätiä. Ilmeisesti hän oli muutenkin omakätisesti mennyt kallon läpi sorkkimaan aivojaan, ja niinpä hän olikin jostain syystä joka ilta nukahtanut kipuun, siis teini-iästä asti. Lisäksi hän oli viettänyt murrosiässään yönsä lukitussa, pimeässä huoneessa, jossa kesken yöunien kävivät hänen vanhempansa häntä lyömässä (ruoskalla?). Täytyy huomauttaa, että unessa ei missään nimessä ollut sellainen fiilis, että Tamdin vanhemmat olisivat olleet hänen sairaitten taipumustensa suoranainen syy tai että he olisivat edes hakanneet häntä pakolla: pikemminkin he olivat jotenkin välinpitämättömiä ihmisiä, jotka hakkasivat Tamdia Tamdin omasta pyynnöstä jos Tamdi halusi sellaista kokeilla. Tunsin tätä katsoessani ääretöntä inhoa ja kauhua, joskin olin myös hieman huvittunut tuollaisesta absurdiudesta. Ajattelin unessa, että tuollaisen ihmisen elämässä ja lapsuuskodissa ja koko historiassa on jotain aivan vitun pielessä ja tuo Tamdi oli Big Brother -kisaajaksikin surullinen tapaus ja mielisairaimpia ja vaarallisimpiakin kaduilla liikkuvia kylähulluja monta kertaa sairaampi, perverssimpi ja – no, epäterveempi ja pelottavampi yksilö. Muistan itse unen aikana jotenkin hieman verranneeni häntä mielessäni tietämiini kylähulluihin, ja päädyin siihen tulokseen, että Tamdi oli heitä kaikkia huonolla tavalla sairaampi ja (kaikkien muiden Big Brother -kisailijoiden tapaan) ihmisenä pinnallisempi, idiootimpi ja surullisempi tapaus. Ne nytkyvät silmät sun muut alkoivat ahdistaa aika lailla, ja heräsin nopeasti hengittäen ja suuressa "Mitä vittua?" -fiiliksessä. Olipa tunnelmaltaan ja sisällöltään äärimmäisen sairas, sekä mustalla tavalla absurdiudessaan jotenkin hauska uni.

--Tiefer, tiefer, irgendwo in der Tiefe gibt es ein Licht 14. tammikuuta 2010 kello 15.57 (IST)

Meteorin uni 24.–25. tammikuuta 2010: Murha maalaishotellissa

Luin salapoliisiromaania (tai katsoin televisioelokuvaa, en ole ihan varma), jossa Agatha Christie ja televisiosarja Monkin käsikirjoittaja olivat päättäneet yhdistää voimansa ja luoneet mitä velmuimman salapoliisihahmon: minut.

Tapahtumat lähtivät liikkeelle, kun pienen maalaishotellin omistaja, laiha parrakas munapää, oli päättänyt järjestää hotellillaan tanssiaiset. Minut kutsuttiin sinne edustamaan Raahen lukiota (tai ehkä jopa koko Raahea). Sain tanssiparikseni erittäin lyhyen tytön, jolla oli hiirenruskea tukka. Samassa linja-autossa kanssani saapunut pieni nuorukainen, jolla oli vaaleansininen villapaita, lyhyt rasvainen tukka ja littana naama, sai parikseen koko juhlien kauneimman ja kivoimman tytön. Mutta eipä silti, oli se minunkin parini kerrassaan kiva.

Kun olimme hotelliinsaapumispäivänä (ei siis sinä päivänä, jona tanssittiin) asettuneet nukkumaan, saapui joku hotellin henkilökunnan edustaja huoneeseeni ja käski minun tulla vilkaisemaan yhtä juttua. Myös tanssiparini noudettiin katsomaan tuota kyseistä juttua. Hotellilainen johdatti meidät pitkään huoneeseen, joka muistutti jonkinlaista leveää käytävää ja jossa oli hieman kammottavat marmoriseinät. Huoneessa oli vuorokaudenaikaan nähden ihmeen valoisaa. Valojakaan ei tarvinnut laittaa päälle, tai ehkä niitä ei ollutkaan: huone valaisi itse itsensä. Keskellä huonetta oli isohko kaappi, joka oli jonkinlainen jääkaapin ja kassakaapin sekoitus. Hotellilainen avasi kaapin, josta aukeni kauhea näky: kaappiin oli sullottu seisovaan asentoon hotellin omistajan ruhjoutunut ruumis.

Hotellilainen kertoi, että ruumis oli löytynyt hotellin pihalla olevan ison mäen juurelta. Tieto veitsenterävästä älystäni oli kiirinyt halki Suomen, ja hotellilainen oli päättänyt palkata minut ratkaisemaan murhan. Sain siihen avukseni tanssipartnerini, jonka tiedettiin olevan kaikkiosaava neropatti.

Seuraavana aamuna aloitimme murhan tutkimisen sillä kaikkein loogisimmalla siirrolla: hinkkaamalla jollekulle aivan ventovieraalle kuuluvan huoneen ovea. Minulla oli jonkinlainen kutina, että murhaaja majailisi juuri tuon oven takana. (Ei oikein käynyt selväksi, että miksi me tuota ovea hinkkasimme.) Kohta oven tuli avaamaan pitkä, tummatukkainen nainen, jolla oli höröhampaat ja ikäisekseen erittäin kurttuinen naama. En koskaan saanut tietää, mitä tekemistä kurttunaamaisella naisella oli jutun kanssa, sillä juoni pompahti roimasti eteenpäin heti naisen oviaukkoon ilmestymisen jälkeen.

Olimmekin yhtäkkiä jo tanssimassa. Tämä oli unen vaiheista miellyttävin ja vähiten ahdistava. Takkatulen loimussa siellä tanssahdeltiin, jotkut mummot katselivat menoa sohvalta ja huutelivat (mitä tunnelmanpilaajia!). Sitten paljastuikin, että sen littananaamaisen ja villapaitaan pukeutuneen pojan tanssipari oli jo saanut murhan selville; kesken tanssin hän sanoi partnerilleen: "Sinä se olit, etkö ollutkin."

Kauhistunut poika lähti juoksemaan pää kolmantena jalkana karkuun ja minä juoksin pareineni hänen peräänsä. Juoksimme hotellin pihalle, jossa vapiseva ja hikoileva poika pysähtyi päästelemään itkun sekaisia puuskahduksia. Tavoitettuamme hänet hän romahti maahan. Nostimme hänet maasta ja kysyimme, mikä häntä vaivasi. Tärisevä, kurja murhaaja rupesi kertomaan: hänellä oli jonkinlainen mielisairaus, joka pistää hänet näkemään kauheita painajaisunia. Hän selitti jotenkin epämääräisesti, kuinka hänen unissaan saattaa olla esimerkiksi sammakko kissan välissä tai ihminen luolan välissä – aina niissä oli jotain jonkun välissä. (Hänen uniselostuksiensa aikana vilahteli "ruudussa" kuvia erilaisista eläimistä, jotka kippuroivat ja karjuivat tuskissaan; nuo kuvat aiheuttivat minussa [siis ihka oikeassa unennäkijäminussa] selittämätöntä pelkoa ja inhoa.) Hän oli kirjoittanut uniaan pieneen muistivihkoon, jonka oli sitten tullessaan hotelliin vahingossa pudottanut hotellin pihalle. Tullessaan pihalle tupakalle hän oli huomannut, että hotellin omistaja oli löytänyt vihkon ja luki sitä nyt pihalla. Poika häpesi uniaan niin, että päätti tyrkätä hotellin omistajan jyrkänteeltä alas.

Poliisin mielestä pojan kertomus oli niin liikuttava, että poikaa ei edes pidätetty. --Taivaankivi 25. tammikuuta 2010 kello 16.34 (IST)

Napoleonin joulun (2009) alla rekisteröimä uni: Kuolema Bratislavassa

Yleensä uneni ovat kafkamaista junnausta, jolla turtunut alitajuntani masturboi ummetustilassa, ja siksi tämä liki hitchcockilainen uni teki vaikutuksen. Mieleni nähtävästi kykenee jopa ilman ohjausta laatimaan puolikelvollisen käsikirjoituksen. Lienee ensimmäinen kerta, mutta silti.

Tapahtumapaikka oli Bratislava, mutta se muistutti oikeastaan enemmän Roomaa (vailla antiikin monumentteja); ei nyt kuitenkaan puututa siihen. Olin lomamatkalla Slovakian pääkaupungissa (joka unessa oli huomattavasti tasokkaampi, visuaalisesti miellyttävämpi ja vähemmän rautaesiripuntakainen kuin todellisuudessa). Oli melko lämmin ilta, ja tallustimme joenrantabulevardia, joka aukesi jonkinlaiseksi toriksi kellertävien barokkijulkisivujen katveeseen. Torilla myytiin kaikenlaista käsintehtyä turistituotetta: puisia marionettinukkeja, imeliä alppiteemaisia ristipistotöitä ja sellaisia. Torilla oli melko paljon väkeä, lähinnä turisteja Saksasta ja Itävallasta.

Tarkastelin kojua, jossa joku ukkeli myi silputuista metallitölkeistä taittelemiaan autojen pienoismalleja ja sen sellaista. Hämärältä, viistolta sivukujalta juoksi torille nuorehko nainen, jonka perässä ravasi kaksi epämääräisen oloista miestä. Nainen melkein törmäsi minuun ja polvistui eteeni sopottaen jotain paikallisella kielellä ilmeisen hädissään. Olin juuri kumartumassa hänen puoleensa, kun pamahti.

Nainen rojahti hengettömänä katukiveykselle; häntä oli ammuttu alaselkään. Toinen hänen perässään juosseista miehistä loikkasi eteeni, riuhtaisi naisen käsilaukun mukaansa ja sujahti sivukadulle kenenkään estämättä. Ambulanssi ja poliisi saapuivat nopeasti paikalle, mutta naisen hyväksi ei ollut tehtävissä mitään. Poliisit haastattelivat ihmisiä ja saivat nopeasti selville, että minä olin ollut lähinnä uhria tapahtumahetkellä. Heitä kiinnosti myös se, että nainen oli kaikista torin ihmisistä puhunut viimeiset sanansa juuri minulle. (Tässä on ilmeisiä yhtymäkohtia Hitchcockin elokuvaan Mies joka tiesi liikaa, toim. huom.) Poliisien kielitaito ei ollut erityisen hyvä, mutta osin englanniksi, osin saksaksi yritin selittää, mitä olin nähnyt. Minua pyydettiin mukaan poliisiasemalle, jotta voisin antaa lausunnon ja kuvailla kahta miestä, jotka olivat kaikesta päätellen ajaneet naista takaa.

Bratislavan pääpoliisiasema, minne päädyin, oli ikävä ja hämärä betonirakennus. Minua kuulusteleva poliisi, lihava ja hikinen äijä, halusi tietää, mitä nainen oli minulle sanonut. Nainen oli otaksuttavasti puhunut minulle slovakin kieltä tai jotain muuta länsislaavilaista kieltä, enkä ollut ymmärtänyt siitä ainuttakaan sanaa. Yritin kärsivällisesti selittää tätä poliisille, joka ei tuntunut uskovan minua. Hän kysyi, miksi nainen oli kaikista torin ihmisistä tullut juuri minun luokseni, vaikka ulkoasuni ja ulkonäköni paljastivat melko hyvin, että olin mitä todennäköisimmin ulkomaalainen matkailija. Vastasin totuudenmukaisesti, ettei minulla ollut aavistustakaan vainajan aivoituksista. Tarjouduin kuvailemaan kahta salaperäistä miestä, joista toinen oli anastanut uhrin laukun ja toinen mitä todennäköisimmin tappanut hänet, mutta tämä ei kiinnostanut poliisia. Keskustelu palasi yhä uudelleen siihen, miksi nainen oli tullut juuri minun luokseni. Kiistin yhä tietäväni asiasta mitään ja aloin hermostua. Vakuutin poliisille olevani vain sattumalta paikalle osunut matkailija. En ollut nähnyt uhria tai tämän takaa-ajajia koskaan aikaisemmin, en osannut slovakkia enkä voisi auttaa muuten kuin kuvaamalla tapahtumat niin selkeästi kuin saatoin muistaa. Poliisi ei vastannut tähän mitään. Hän kysyi, oliko minulla aavistusta siitä, mitä naisen käsilaukussa oli. Kielsin tietäväni, ja hän kertoi.

Minua kuulusteleva poliisi kertoi uskomattoman naurettavan sepitteen siitä, miten uhri oli jonkun muinaisen Itävalta-Unkarin prinssin avioton jälkeläinen ties kuinka monennessa polvessa. Naisen käsilaukussa oli muka ollut Unkarin Pyhän Tapanin kruunu, jolla hänet oli ollut määrä kruunata Unkarin kuningattareksi Martinuksen tuomiokirkossa, Unkarin perinteisessä kruunajaiskirjossa, vanhassa kaupungissa seuraavana viikonloppuna. Kyse oli yrityksestä johtaa Unkariin suunniteltua kuningasmielistä vallankumousta Slovakiasta käsin. Poliisin mukaan naista jahdanneet miehet olivat todennäköisesti Unkarin turvallisuuspalvelun viranomaisia, jotka olivat hankkiutuneet kruununperijästä eroon ja kaapanneet kruunun kansallisomaisuutena takaisin.

En uskonut tarinaa, mutta en väittänyt vastaankaan, sillä minua väsytti ja halusin pois asemalta. Poliisi sanoi, että Unkarin turvallisuuspalvelun ei sallittaisi murhata Slovakian kansalaisia keskellä maan pääkaupunkia. Hän vaati minua lähtemään saattajan kanssa Budapestiin, jotta voisin mahdollisesti tunnistaa asialla olleet agentit. Mittani täyttyi, ja sanoin pitäväni koko tarinaa typeränä mielikuvituksen tuotteena. Vaadin päästä takaisin hotellilleni. Poliisin käytös muuttui täysin. Hän myöntyi korostetun ystävällisesti. Tarkastettavana ollut passini tuotiin minulle takaisin, ja minulle tilattiin taksi poliisiaseman eteen.

Kun olin päässyt hotellilleni, selvitti vastaanottovirkailija, että minulla ei ollut enää huonetta hotellissa. Huomautin, että olin ottanut huoneen viikoksi enkä ollut ollut siellä vielä täyttä aikaa, mutta minulle ei vastattu enää mitään. Tiedustelin matkatavaroitani, mutta virkailija ajoi minut ulos ja kielsi tulemasta takaisin. Minua ei huvittanut mennä takaisin poliisille, joten suuntasin kohti Suomen lähetystöä (jostain syystä tiesin, missä se sijaitsi). Nousin lähetystön portaita ja mietin jo, miten asiani esittäisin. Otin passini esille taskustani ja olin avaamassa lähetystön ovea (sinne ilmeisesti pääsi tuosta vain), kun huomasin passissa kummallisen pullistuman. Huomasin, että passiini oli kätketty jonkinlainen siru, joka vilkkui punaista valoa. Kun astuin kynnyksen yli, vilkkuminen lakkasi ja seurasi räjähdys. Lähetystön sisäseinä romahti edessäni, ja hyppäsin nopeasti syrjään. Passini oli syttynyt tuleen ja käpristyi käristyen lattialla. Joka puolella oli pölyä, hälyttimet soivat, ja syöksyin ulos ovesta. Poliisi odotti minua. Minut pidätettiin epäiltynä terrorismista ja kuljetettiin taas poliisiasemalle.

Autossa seuranani oli sama lihava ja hikoileva poliisi, joka oli aiemmin kuulustellut minua. Hän pyysi anteeksi minulle aiheutunutta vaivaa ja selitti, että pommihyökkäyksen lavastaminen oli ollut välttämätöntä. Sen tarkoituksena oli kuulemma havahduttaa Suomen viranomaiset poliittisen terrorin uhkaan, joka Eurooppaan kohdistui. Poliisi selitti taas täysin järjettömän kertomuksen, jossa jokin typerä ääriryhmä, jonka toiminta-aatteen ja nimen olen ikävä kyllä unohtanut, valmisteli terrorihyökkäyksiä Suomessa ja aikoi muodostaa siellä puolueen, joka pyrkisi liittämään Suomen ja Viron yhteen. Jutussa oli paljon muutakin hölmöä, minkä olen jo unohtanut. Tulin kuunnellessani vilkaisseeksi poliisiautoa ajavaa konstaapelia, ja tunnistin tämän toiseksi niistä miehistä, jotka olivat jahdanneet naista torilla. Säikähdin aika lailla ja sanoin asiasta lihavalle, hikiselle poliisille. Tämä sanoi tietävänsä asian ja tunnusti hieman häpeissään, että heillä oli niin tylsää, että he järjestivät itse rikoksia aikansa kuluksi. Uni päättyi siihen, että poliisit lupasivat päästää minut menemään, jos en kertoisi asiasta kenellekään. --Napoleon 28. tammikuuta 2010 kello 20.04 (IST)

Luoman tässä jonain yönä näkemä uni, jossa Urho Kekkonen vastaili netissä kysymyksiin

Niin, tai siis eräs IRL-tuttuni taisi tässä unessa ilmoittaa minulle Messengerin välityksellä, että Helsingin Sanomien nettisivuille sai lähettää kysymyksiä, joihin sitten Urho Kekkonen myöhemmin tulisi vastaamaan, ja että Mudkip-peelo oli jo täyttä vauhtia humoristisia, hieman vittuilevia kysymyksiä tekemässä. Klikkasin linkin auki, näin Hesarin sivuilla (paljolti tämän kaltaisen) kuvan Urho Kekkosesta ja selostuksen siitä, miten hän nyt aivan erikoislaatuisesti olisi valmis vastaamaan kaikkiin hänelle lähetettyihin kysymyksiin. Rajoitetun ajan oli mahdollista niitä keksiä ja lähettää, minkä jälkeen Kekkonen lukisi ne ja vastaisi niihin. Sitten tämän esittelyn alapuolella oli sellainen loota, jonka sivussa sellainen palkki mitä vierittää että näkee kaiken sen lootan sisällön. Siellä oli sitten aika paljon Mudkip-peelon lähettelemiä varsin hassuja kysymyksiä. (Harmi, etten muista niistä enää yhtäkään.) Itse tunsin kiirettä, sillä tällaista tilaisuutta tuskin enää tulisi kohdalleni, ja minun olisi äkkiä keksittävä jotain hauskaa ilkeilyä (muunlaisia kysymyksiä en katsonut mielekkäiksi Urho Kekkoselle lähetettäviksi). Sain keksittyäkin pari kysymystä, joista yhä toisen muistan; siihen laitoin ensin YouTube-linkin "Jääkärimarssiin" ja sitten jotain tällaista: "Tässä on yks mun lempibiiseistä. Kantsii oikeesti kuunnella, tää on tosi hyvä biisi. Ois tosi kivaa, jos säkin Urho laittaisit sun lempimusiikkia vastineeks. Eiks vaan?!!"

--Luoma ^{{Still, I must speak frankly, Mr. Shankly}_{{”ere long done do does did”}}} 28. tammikuuta 2010 kello 17.30 (IST)

Luoman 30. tammikuuta 2010 vähän ennen aamukymmentä, juuri ennen heräämistä näkemä uni

Englannissa oli Loirantia-niminen maakunnantapainen alue, jossa sijaitsi Magotlan kaupunki (jota myös Patriaksi ja Parotaksi tms. kusuttiin). (Välillä kaupunkiin viitattiin myös termillä nava'i, joka tuli vailla epäilystä Avatar-elokuvan na'vi-villeistä – muuten Avatarista ei vaikutteita unessa näkynyt tai kuulunut.) Kaupunki – tai oikeammin kylä – sijaitsi syvässä laaksossa ja oli aika hyvin eristäytynyt ulkomaailmasta: sitä ympäröivät jyrkähköt kukkulat, joiden rinteillä ylhäällä oli aita, joka esti ulkopuolisten pääsyn kylään. Alempana oli vielä jonkinlainen aita, jonka ainoan aukon kohdalla oli näköispatsas (ehkä vahanukke?) Jackista, josta kuulemmekin tuotapikaa enemmän. Tuon patsaan vieressä taisi olla vartijoita tai sitten se oli noiduttu – yhtäkaikki sisään ja ulos eivät päässeet muut kuin Jack.

Nyt kylä kuitenkin kuumeisesti kaipasi apua ulkomaailmasta. Siitä, miksi tilanne oli niin kriittinen, ei ollut oikein selvyyttä, mutta se liittyi jotenkin siihen, että kylän ulkopuolista maailmaa hallitsi hirmuvaltias, jättiläismäinen, panssariseen pukuun sonnustautunut ihmisenmuotoinen otus, jonka nimi oli joko Anubis tai Mogroth, tai sitten häntä kutsuttiin molemmilla nimillä. Vähintään koko Loirantia oli hänen vallassaan, ja hän oli myös eristänyt kylän ja määrännyt Jackin ainoaksi, joka voi kulkea sisään ja/tai ulos kylästä – silti kyläläiset eivät tainneet olla mitään hänen fanejaan. No niin: kyläläiset valmistivat Jack-urhon matkalle ulkomaailmaan – ja tämä kohtaus oli hyvin samanlainen kuin Tim Burtonin elokuvan Painajainen ennen joulua alun kohtaus, jossa kurpitsamies Jack esitellään laulaen. Jackia tituleerattiin tässä kohtaa "kylän ensimmäiseksi mieheksi" – tämä ei jotenkin oudosti tarkoittanut aivan sitä, että Jack olisi ollut kylän "ykkösmies", vaikka hän sitä olikin, eikä todellakaan myöskään sitä, että Jack olisi ollut kylän vanhin; hän oli jollain kummalla tavalla ensimmäisenä tehty. Jack oli joko em. elokuvan Jackin näköinen – se olisi käynyt ihan laatuun, sillä vaikka kylä olikin ihmisten eikä Halloween-hirviöiden täyttämä, oli tunnelma ja sää kuin pimeänä, hyisenä syysiltana Transylvaniassa (unen "grafiikka" taisi olla vähän velkaa Aku Ankka -tarinoille, joissa ollaan jossain vampyyrimaassa) – tai ehkä vain nuori tavallisehko mies.

Jack kipusi pois laaksosta ja lähti kulkemaan (ratsailla?) kohti aurinkoa. Aurinko kuitenkin näytti loittonevan hänestä sitä mukaa kun hän sitä lähestyi, ja Jackia harmitti. Jotenkin Jack sitten kuitenkin löysi tiensä jonnekin mihin hänen pitikin löytää tiensä. Tässä paikassa vallitsi hirveä sekasorto (mitä todennäköisimmin Anubiksen/Mogrothin – vai oliko hän sittenkin ihan Morgoth, Melkorin mukaan? – ansiosta), laavaa virtasi, asioita räjähteli ja ihmisiä kuoli massoittain mustan, tuhkaisen taivaan alla. Täällä oli myös jonkinlainen pariskunta, jonka kasvot olivat maalatut valkoisiksi ja silmänympärykset mustiksi, kuin klovneilla, ja he lensivät räjähdysten mukana ja kituivat maassa, eikä ollut selkoa siitä, olivatko he hyviä vai pahoja, Anubiksen kätyreitä... heidän ilmeensä olivat katkerat, kärsineet ja kasvonsa ryppyiset. Jack oli jo tämän matkansa (josta suurin osa on nyt unohtunutta sekavuutta) alkuvaiheilla muuttunut ulkoisesti keski-ikäisen tai vanhemman, lyhyen, kaljun tai harvahiuksisen miehen, jolla oli päällään outo oranssi puku, joka ulottui nivusista kainaloiden ympäri asti, näköiseksi (ja tämä muodonmuutos ei ollut vain alitajunnan heittelehtimisen tulosta, vaan Jack oli tarvinnut sitä jotenkin tehtäväänsä). Hän oli jostain ottanut mukaansa jonkun naispuolisen ihmisen, ja yhdessä he juoksivat nyt hirveätä vauhtia takaisin kohti kylää aikeenaan pelastaa se jotenkin tai jotain, nyt heillä olisi siihen keino. Lopulta he pääsivät ensimmäiselle kylää ympäröivälle aidalle, jonka he mursivat tai jotain, ja pääsivät lävitse. He juoksivat alaspäin ja tulivat Jackin näköispatsaan/-vahanuken (vahanukke varmaan, värillinen se ainakin oli) luokse. Nainen huusi vartijoille tai muille paikallaolijoille, että hänen seurassaan oleva mies on Jack, joka on vain vaihtanut hahmoa ("nava'ihin pitää meidän päästä, hän on Jack!"), ja joko tämän vakuuttamina tai yleisen, tänne kylän juurellekin ulottuvan sekasorron vallitsemina vartijat/paikallaolijat eivät tehneet elettäkään estääkseen naista ja Jackia pääsemästä kylään.

Jack ja nainen saapuivat nyt kylään, johon oli Jackin poissaollessa valittu uusi johtaja. Hän oli tukeva mies päällään toogantapainen ja hän oli alkanut hoitaa asioita vähän turhankin rivakkaan ja hosuen, kaikki kyläläiset olivat nimittäin täydessä työn touhussa (ehkä valmistelemassa hyökkäystä jotain vihollista vastaan?). Jack ja nainen saivat keskeytettyä nämä aikeet ja suostuteltua tämän toogapukuisen kylänjohtajan lähtemään surmaamaan Anubista. Jack puki hänen päälleen haarniskaa (samantapaista mikä oli Anubiksella, ehkä?) ja sanoi vielä: "Haluathan sinä tulla tunnetuksi sinä, joka surmasi Anubiksen, ensimmäisen jättiläisen?" (Ja kuulin tämän myös englanniksi; "...the very first [ja tähän ei ehkä tullutkaan että 'giant', vaan joku S:llä alkava sana]...") Puettava ex-kylänjohtaja nyökkäili.

Tässä vaiheessa tämä uni loppui. Olin jo puoliksi hereillä ja luulin kirjoittavani tätä unta Leavingwikiin... ja sitten luulin olevani koulussa hyppytunnilla tai jotain, ja Meteori tuli pyytämään minua kahvilaan, ja minä emmin suostuako vai eikö, kun oli niin tulenpalava kiire kirjoittaa tuota Jack-unea muistiin ja jos menisin kahvilaan, voisin unohtaa Jack-unen...

--Luoma ^{{Still, I must speak frankly, Mr. Shankly}_{{”ere long done do does did”}}} 30. tammikuuta 2010 kello 11.15 (IST)

Luoman unta 30. ja 31. tammikuuta 2010 väliseltä yöltä

Oltiin Helvetissä, joka oli katakombimainen, punasävyinen maanalainen pienehkö verkosto. Seinissä oli ehkä joitain hieroglyfintyylisiä kaiverruksia ja käytävien keskellä virtasivat laavavirrat uurteissaan. Helvetissä asui paljon piruja ja sen semmoisia, ja kaikilla sen asukeilla oli sydän paikallaan ja kautta Helvetin vallitsi hyvä tahto.

Nyt kuitenkin jostain tämän katakombijärjestelmän, Helvetin, reunamilta oli Helvettiin murtautunut ylivoimainen sotajoukko väkeä, joka oli Manalasta. He olivat pahoja, mustia demoneita silmät kiiluen. Manalan väki valtasi Helvetin ja orjuutti ja murhasi Helvetin avuttomia piruparkoja. Pirut taisivat olla ainakin melkein kuolemattomia, joten heitä pystyi kiduttamaan pitempään ja pahemmilla tavoilla kuin ihmistä olisi pystynyt. Manalalaiset olivat jo suorittaneet pienimuotoisen kansanmurhan Helvetin asukeille, ja nyt he olivat ristiinnaulitsemassa montaa pirua katakombikäytävien sivuille. Minä olin yksi piruista, tai ehkä vain samaistuin tuohon piruun ja ohjasin hänen ruumiissaan hänen tekemisiään vaikken täysin samaa identiteettiä ollutkaan. En muista enää hänen nimeään – tosin olen jotensakin vakuuttunut, että se alkoi H-kirjaimella ja oli ehkä jotenkin nahuatlinkielisen oloinen. Kuva tästä pirusta oikealla.

Karkea yritelmä kuvata pirua joka olin unessa. Ja nuo päästä sojottavat jutut ovat tosissaan jonkinmoisia (luisia mutta nahkan päällystämiä?) ulokkeita, eivät hiuksia.

Viittaan tästedespäin itseeni, kun puhun tuosta pirusta, jonka silmin näin kaiken ja jonka ruumiilla liikuin ja tunsin. Minua oltiin siis nyt viemässä ristiinnaulittavaksi, ja se olisi kauhea kohtalo; puolikuolemattomana riippuisin siinä melkeinpä ikuisuuden. Karkasin ristiinnaulitsijoiden käsistä ja rangaistukseksi rakkaita maanmiehiäni, hyväntahtoisia pikku piruja ja demoneja, murhattiin. Joku psykopaattinen manalalainen tuli omahyväisen limainen hymy naamallaan ilmoittamaan eräässä valkoseinäisessä nurkassa värjöttävälle minulle tästä rangaistuksesta. "Minä tiedän, minä tiedän, eikä se ole kivaa!!" minä huusin itkien. Nyt sain ilmeisesti olla häviävän pienen hetken rauhassa ennen kuin minut vietäisiin ristiinnaulittavaksi.

Tässä välissä taisi olla jotain sekavaa (taisin käydä ihmisten maailmassa, täällä Kuopiossa, tai jotain?). Sitten tajusin, että eikös Helvetistä kuitenkin ole vapaa pääsy Maan päälle, ja niin olikin: aika lähellä sitä paikkaa, johon minut oli pitänyt ristiinnaulita, oli valtava neliömäinen oviaukko, joka oli nyt auki ja josta pääsi Kuopioon, tarkemmin sanottuna Kirjastokatua Anttilaan päin. Aioin lähteä Maan päälle ainakin itse turvaa, ja jos mahdollista, olisin voinut hakea Maan ihmisiltä apua Helvetin takaisinvalloitukseen tai sitten ihmisten maailmasta olisi voinut tulla pakopaikka eloonjääneille Helvetin piruille. Katsoin ympärilleni ja valmistauduin karkaamaan.

Juoksin kohti ihmisten maailmaa ja tulin ulos ikään kuin parkkihallista, joka oli oudosti keskellä Kirjastokatua. Pääsin kadulle ja katsoin taakseni; yksi manalalaisten vartijoista oli huomannut minut. Hänellä oli huppu, ja kasvoista ei juuri mitään näkynyt (hehkuvia?) silmiä lukuun ottamatta. Tässä vaiheessa hän näytti myös pikkuisen joltain Mustanaamiolta. Tuo vartija nousi lähteäkseen perääni, ja lähdin juoksemaan. Juoksin vartija kannoillani Anttilan ohi ja torin läpi. Jatkoin juoksua, kaarsin vasemmalle, Haapaniemeä kohti. Juoksin Haapaniemelle ja sen tuolle puolen: ja siellä oli jokin metsä, vieressään järvenranta – tämä oli outo smashup Karttulan kotitaloni läheisistä metsistä, niistä metsistä, joissa kuljetaan kun kuljetaan Vesannolla sijaitsevan mummolani järvenrantaa pitkin sekä Lintuniemestä, paikasta, johon aina lapsena ollaan kesällä menty veneellä. No, juoksin risuista, harmaansävyisten ja ruskeiden kasvien ja puunlehtien täyttämää maata pitkin nyt jonkinlaisella niementapaisella. Niemen kärki oli edessäni vasemmalla, ja juoksin eteenpäin, alaspäin. Katsoin taakseni, ja suhteellisen kaukana juoksi vartija (josta mustanaamious oli hävinnyt ja joka näytti nyt vähemmän mustalta, enemmän tältä) perässäni. Ajattelin, että siinäpä vasta sitkeä vainoaja, pääsenkö siitä koskaan eroon? Sitten olin jo melkein rannassa, ja vartija oli juuri saavuttamaisillaan minut. Käännyin oikealla, pyörähdin ympyrää... Vartija saisi minusta kiinni millä ilveellä hyvänsä ja se olisi sitten menoa Helvettiin ristiinnaulittavaksi... silloin takana oikeallani sillä hetkellä ollut vartija putosi johonkin ilmeisesti kovin syvään kuoppaan (oliko se peräti jonkin kasvin kukan osa tai jotain?). Se oli kuin maassa oleva, ihmisenkokoinen rotko, joka ei ollut aina edes esillä, ja vartija oli nyt vähintään parikymmentä metriä minua alempana. Tunsin helpostusta, sillä vartijan kestäisi kömpiä ylös. Lähdin pakenemaan, ja pian putosin itsekin samanlaiseen rotkoon, josta kuitenkin noin sekunnissa pääsin ponnistamaan ylös. Juoksin poispäin, ylöspäin vasemmalle (olin tullut tälle koko risuiselle niemelle ylhäältä oikealta). Tulin tasaiselle maalle jolla oli vaaleahko nurmikko. Juoksin etiäpäin nopeasti ja olin yhtä paljon kettu kuin tuo piru, joka olin tähän mennessä ollut. Juoksin pitkälle edespäin vartija yhä kannoillani (mutta kaukana). Nyt päähäni oli tullut ajatus, että tämä helevetin nopeasti juoksemisen kyky oli jonkinlainen supervoima: olin nyt ulkoisesti aivan ketun näköinen – tämä oli "kettu-minäni". Kasvillisuuden täyttämä niemi oli jäänyt kauas taakseni, vasemmalla puolellani oli rotkontapainen (ja järvi), ja juoksin vaalealla nurmella hirveää vauhtia. Tulin paikalle, jossa oli Aku Ankan Pulivarin näköinen, mutta valkoinen koira, joka edusti jollain tapaa yhtä aikaa sekä oman perheeni kissaa Pyryä että Aku Ankan koiraa Pulivaria. "Pulivari!" huudahdin ilahtuneena, sillä tämä lemmikki on ilmeisesti ollut minulta jo jonkin aikaa kateissa, ja tänne se sitten olikin karannut. En saa oikeen ketturuumiissani sitä kuskattua mukanani, ja ajattelen, että onpahan tässäkin ihmevoimassa sitten sellainen varjopuoli. Unen loppu on sitten jotain, että käyn (ainakin melkein kokonaan omana itsenäni enkä minään piruna) valittamassa erinäisistä asioista jollekin kuvitteelliselle mökkimme naapurissa asuvalle perheelle, jonka asunto kuitenkin näyttää sijaitsevan mummolani rannalla. Perhe on vähän pimeä – tai se on ennakko-oletukseni – ja suhtaudun heihin varovasti. Varsinkin perheenisä oli jotenkin pelottava. Syytin heitä kaikenlaisista törkeyksistä, joita he olivat tehneetkin. Jotenkin sitten jossain vaiheessa vielä olin tuo piru uudelleen ja ruinasin tuolta perheeltä, tai muilta tuossa samassa (kuvitteellisessa) talossa asuvilta, että auttaisivat Helvetin avutonta kansaa. Muuta en muista.

--Luoma ^{{Still, I must speak frankly, Mr. Shankly}_{{”ere long done do does did”}}} 31. tammikuuta 2010 kello 20.02 (IST)

Luoman uni 31. tammikuuta ja 1. helmikuuta 2010 väliseltä yöltä

Tämä uni koostui siitä, että koetin lähinnä kinuamalla saada joltain lyhytkasvuiselta ihmiseltä takaisin hänen minulta varastamaansa rakasta rekkaani. Se oli sininen ja sen lumiseen kylkeen oli piirretty (lunta hansikkaan peittämän sormen avulla poistamalla) sirppi ja vasara. Olin kovin kiintynyt tuohon rekkaan ja tunsin turhauttavana kauan jatkuvat yritykset saada se takaisin, varsinkin kun sama moraaliton kusipää voisi mahdollisesti viedä sen uudelleen. (Olisiko tässä jotain yhteyttä Beepedian tapaukseen...?) Sen lisäksi, että rakastin tuota rekkaa, ilmeisesti tarvitsin sitä johonkin aktiviteettiin, joka oli jotain animen tai Alfred J. Kwakin katsomisen ja videopelien jonkun oudon interaktiivisen rituaalin, johon tarvittiin animenkatselua ja sitä rekkaa (kenties sen ajamista?). Lopulta sain jossain huoltoasemalla suostuttelemalla rekan tuolta juhkomaiselta varkaalta käsiini ja menin lievässä kiireessä johonkin tuntemattomaan kerrostaloasuntoon jonkun, ehkä isäni, jonkun kaverini tai jopa esimerkiksi Black Eaglen kanssa. Siellä sitten valmistuttiin Alfred J. Kwak -maratoniin tai sitten katsomaan maratonia, ja juuri ensimmäisen jakson ensimmäisellä sekunnilla puhelimeeni soitti eräs kaveri, jonka kanssa en ole paljon ollut yhteyksissä pitkiin aikoihin. Yhtäkkiä tuon soiton päälle tuli jotenkin isäni soitto, joka taas muuttui siskokseni; kumpikin jyräsi edellisen soiton. En sitten tainnut vastata vaikka tarkoitus oli. Muuta en muista. --Luoma ^{{Still, I must speak frankly, Mr. Shankly}_{{”ere long done do does did”}}} 1. helmikuuta 2010 kello 19.10 (IST)

Meteorin unta joku yö sitten (tammikuussa 2010).

Tällaista sekavaa heilumista uneni yleensä ovat.

Englannin opettaja ronklasi levyjäni, jotka olin tuonut mukanani luokkaan, ja hajotti CMX:n Aionin siinä ronklatessaan. Käsitteli niitä todella kovakouraisesti, enkä minä voinut asialle mitään. Olin nimittäin mennyt tuppisuuksi, kuten unissani useinkin käy.

Sitten olinkin huoneessani heräämässä (en oikeasti) ja katsoin peiliin. Huomasin, että alahuuleeni oli tyhjästä ilmestynyt helvetin ruma lävistys (Onko niitä muunkinlaisia?).

Sitten olinkin hyppäämässä isäni pyörällä jonkinlaiseen louhokseen. Muuta en muista. --Käyttäjä:Meteori/sig 1. helmikuuta 2010 kello 19.22 (IST)

Jotain Luoman sekavista ja monikerroksisistaa unista 5. ja 6. helmikuuta 2010 väliseltä yöltä

Ensimmäinen muistamani uni alkoi siten, että ikään kuin pelasin jotain hieman jonkun crashbandicootin / spyrothedragonin / ratchetandclankin / jakin kaltaista videopeliä, tai ehkä puoliksi se pelihahmo olinkin minä omassa kehossani. Etenin jollain käytävillä, jotka olivat täynnä pikku tavaraa ja seinillä oli peilejä, kuin sokkelomaisessa vanhan pariskunnan pikkusälän täyttämässä asunnossa. Siellä oli vihollisina kahdella jalalla kulkevia kettuja, jotka olivat nokkelia, vikkeliä ja höpöttivät koko ajan jotain "keuhkoista" (ne ilmeisesti himoitsivat päästä syömään keuhkojani). Tyrmättyäni yhden ketun ei ollut järkeä mennä kirveellä (tai jonkinlaisella piikillä) hakkaamaan sitä kuoliaaksi, koska silloin toinen kettu olisi jo hiipinyt luokseni ja tappanut minut ja syönyt keuhkoni. Sitten tämä ei enää yhtäkkiä ollutkaan videopeliä, vaan Turun Pernossa sijaitseva isänäitini ja -isäni asunto oli noitten pahojen, ylivoimaisten kettujen valtaama. Ketut olivat kahdella jalalla kulkevia ja puhekykyisiä mutta eläimellisen notkeita ja nopeita eivätkä käyttäneet vaatteita. Ne olivat ovelia, ylivoimaisia, pelottavia ja häikäilemättömiä, minkä lisäksi ne siis himoitsivat ihmiskeuhkoja ja pitivät sisällään hirveää määrää ihmispanttivankeja (mm. perheenjäseniäni, sukulaisiani, IRL-ystäviäni). Minulla oli ehkä joitakin koulutovereitani apunani, ja piilottelimme talon autotallissa ja ympäristössä ja välillä sen sisälläkin kettujen huomaamatta. Ketut olivat kuitenkin ylivoimaisia ja vahvoja, ja ne piti ilmeisesti hakata kirveillä aivan pieniksi palasiksi etteivät ne voisi eheyttää itseänsä. Kettujen puolella taisi taistella eräs entinen (oikeastikin aika inhottava) luokkatoverini, jota pidin petturina. Taisin hiiviskellä talon sisällä, kunnes kyllästyin turhaan yrittämiseen ja juoksin talosta ulos ketut kannoillani. Kettuja ei kuitenkaan kiinnostanut seurata minua talon oviaukolta eteenpäin, joten juoksin kadulle ja ensimmäisessä kadunristeyksessä kohtasin ihmisen, reilulta vaikuttavan vaaleansinertävään väljään tuulipukuun pukeutuneen miehen, jota pyysin avukseni. Sain hänet vakuutettua siitä, että kyseessä on vaaratilanne, ja hän juoksi kanssani talolle. Avasin oven, ja nähdessään monta aseistettua kahdella jalalla seisovaa kettua seinää vasten istuvien panttivankien, joilta oli kädet sidottu ja suut teipillä tukittu, vieressä mies kiljaisi tai karjahti pelästyksestä ja juoksi hirveätä vauhtia pakoon. Sitten muistan vielä, että väijyin autotallin ovella ja hakkasin kirveellä lähelle tullutta kettua ja samoin sitä yhtä kettujen puolella taistelevaa entistä koulutoveriani.

Sitten olinkin ravintolassa, jossa toimi tarjoilijana Jussi Halla-aho.Malline:Ref Hän toi minulle ja syömäkumppan(e)illeni (siskoni?) tilaamamme ihme paistetut juustot samalla vaahto suussa sitä sun tätä paasaten. Hän vei juuston pois ja toi takaisin enkä saanut sitä oikeen missään välissä syötyä. Sitten menin keittiön puolelle, ja Jussi kertoi, että tämä kaikki olikin Halla-ahon blogia ja demonstraatiota siitä, miten maahanmuuttajien pitämissä ravintoloissa asiakkaiden ruokailurauha rikotaan koko ajan, mutta siitä ei valiteta, toisin kuin jos samanlaista keskeytysravintolaa pitäisi supisuomalainen ihminen. Jotain siinä väittelimme, ja hän oli aivan raivosta tärisevä. Lopulta hän sanoi jotain omasta ravintolakäsityksestään tai jostain, ja minä sanoin: "Joka on sinun luomuksesi". Siitä hän suuttui ja huusi: "JUMALAUTA!!" Sitten tarkensin jotain että "totta kai se on sinun luomasi jossain määrin, vaikka sillä olisikin yhtymäkohtia todellisuuteen". Sitten olinkin Karttulassa kotitalomme pihalla, taisi olla kolea talvi- tai syysilta, ja mustansininen taivas oli kuin revontulien täyttämä. Sitten siellä oli myös jotain outoja harmaanvalkoisia rakeisia kuvioita, joista suurempi oli Jussi Halla-aho puhumassa omalla äänellään ja pienempi minä puhumassa omallani. Kuulin äskeisen väittelymme kuin nauhalta, mutta omaa ääntäni en tohtinut kuunnella, sillä häpesin sitä. (En siis sitä, mitä olin sanonut, tai sitä, millä tapaa olin sen sanonut, vaan ääntäni.)

Tässä vaiheessa tuli jokin uppo-outo pätkä, joka oli kuin kirjaa, jossa elin sisällä tai jonkinlaista fantasiauniversumia, joka sijaitsi vähän Harry Potter -kirjojen tapaan puoliksi oikeassa maailmassa...

Keskeneräinen
	Tämä artikkeli on vielä hieman vaiheessa. Palaamalla paikalle myöhemmin saatat löytää sen paremmassa mallissa.