Minäkin, Brutukseni!

Niin, totta se on. Olenhan minäkin kerran tarttunut miekkaan. Mutta ei, se ei ollut hyökkäystä varten, eikä kunniaa, vaan puolustusta. Sillä se miekka johon tartuin oli Mamoru. Se ei pelasta käyttäjäänsä, mutta kuulee kutsun hädässä ja pelastaa viattomat. Kun opin tämän, oli käsissäni Shikai no Mamoru, hopeinen kuin kuunsäde, kuin yössä kiitävä hiljainen henki, kuin veden pintakalvo, kuin höyhen joka leijuu ilmavirtojen viemänä. Mutta hetkeni koitti, ja olin valmis. Mutta silloin tajusin, että tämä oli perimmäinen portti ja silloin miekkani oli Bankai no Mamoru, joka hohti kultaa kuin aamun ensimmäiset auringonsäteet, kuin onnen kyyneleet, kuin äitini hiukset... Yhdessä olin valmis... antamaan anteeksi. Annoin anteeksi kauhun ja pelon tuonnin, tuskan luonnin ja vihan kutsumisen. Ja silloin rikkoutui jossain kaukana kristalli ja lohikäärmeet kutsuttiin viimeiseen kokoontumiseen, oli se sitten surun tai onnen tie, joka sinne vie... Mutta se, että avasin portin, enkä kulkenut siitä... se todella sai minut kulkemaan portista. Sitä harva ymmärtää: kun avaat portin toiselle, kuljet siitä itse. Ja niin se, kenen oli tarkoitus ottaa elämäni, pelasti minut, ja kantoi minut kotiin. Mutta Mamoru jäi sinne, ikuiseksi muistoksi siitä, mitä oli tapahtunut, siitä, että anteeksiantamus on lopullinen portti valoon... Ja tähän loppuu tarina kolmestatuhennesta kolmestasadastakolmestakymmenestäkolmesta vihan, ilon, surun, tuskan, pelon, rohkeuden ja rakkauden vuodesta ja kaiken sen mikä on totta ja oikein tapahtua, kokemisesta.