Bee Wiki
Register
Advertisement

Maailmassa on perinteisesti ollut vialla kovin moni asia. Suuri osa näistä viallaolemisista johtuu siitä, että eräät ihmiset ovat yksinkertaisesti paskiaisia. Tässä epäsäännöllisesti täydennettävässä artikkelisarjassani tarkastelen historian ja nykyajan suurimpia paskiaisia, perskärpäsiä, ääshouleja ja ihmishahmoisia kusiaisia.


Alkuun on ehkä aiheellista lätkäistä varoitus: tämä postaus sisältää äärimmäisen syvän antipatian ja suoranaisen vihan purkamista ja käsittää kieltä sekä näkemyksiä, jotka saattavat loukata kaikkia elinkelvottomia, halveksittavia kusipäitä, joiden mielestä Fidel Castro ei ansaitse välitöntä lekaniskua päin näköä. Oleellisempi varoitus on kuitenkin se, että kirjoitus on tuskallisen pitkä. Sekin on Fidel Castron syytä: hän on tehnyt aika paljon paskaisuuksia. Teitä on varoitettu.

Fidel Castro on nykyisin hauraan oloinen vanhus, joka on viime kuukausina jopa reflektoinut tehneensä joitakin asioita väärin kinuten ilmeisesti jonkinlaista anteeksiantoa. Hän ei ole vain sellaista ansainnut. Fidel Castro on elävä paska, joka ei tajua edes kuolla. Minä vihaan Fidel Castroa ja haluaisin kirjaimellisesti mukiloida tämän rapistuvan vanhan pierun pesäpallomailalla hengiltä. Kirjaimellisesti. Haluan heittää tätä haurasta vanhusta isoilla kivillä päin näköä ja ajaa hänen ylitseen 160 km/h. En häpeä tätä haluani, vaan haluan lisäksi vetää turpaan jokaista, joka EI tahdo mukiloida tätä klenkkavaa paskaa pois elävien kirjoista.

Castro

Ja nyt sitten tulevat esiin Castro-fanit ja tämän kommunistisen sokeriruokosaaren läntiset ihailijat, jotka ansaitsevat saada peräsuolisyövän (en vitsaile: kaiken tähän saakka olen kirjoittanut täydellisen tosissani; tämä on haudanvakavaa; minä todella haluan, että jokainen ja joka ainoa Castroa ihaileva länsimaalainen saa peräsuolisyövän nyt heti). Jep: Kuubassa on korkeampi luku- ja kirjoitustaitoaste kuin monessa muussa maassa: Castro vain on estänyt kansalaisiltaan näiden taitojen käytön kaiken vapaan informaation ja mielipiteenilmaisun suhteen. Kuubassa on myös kansainvälisesti mitaten melko hyvä julkinen terveydenhuolto. Arvatkaapa mitä: niin on Ruotsissakin, ja Ruotsia ei hallitse julma diktaattori, joka heittää ihmisiä vuosikausiksi ahtaisiin selleihin kidutettaviksi, kun nämä kehtaavat esittää systeemiin parannuksia. Ruotsista pois muuttaminen on sallittua, ja Ruotsi ei ole vitun paska.

Miksi minä vihaan Fidel Castroa niin kovin? Vastaus on yksinkertainen: koska Fidel Castro on eräs koko 1900-luvun pahimpia ihmisiä, ellei pahin. Hän yllytti kumppaneitaan aiheuttamaan kymmenien miljoonien ihmisten kuoleman, aiheuttamaan jättiläismäisen täystuhon kaikkialla Yhdysvaltojen, Venäjän ja Euroopan alueilla – ja oli valmis tuhoamaan oman maansakin siinä sivussa. Hän on minun kirjoissani kuvottavimpia, vastenmielisimpiä ja viheliäisimpiä elossa olevia olentoja. Iljettävimpiä piirteitä tässä groteskin yli-ikäisessä karvanilviäisessä on, että hän on kehdannut esiintyä – ja onnistunut siinä tyhmien kuona-aivojen inhottavissa mielissä – jonkinlaisena oikeudenmukaisuuden ja vapauden airuena. Hän on kaiken ylevän, kaiken arvokkaan, kaiken oikeudenmukaisen ja inhimillisesti arvostettavan vastakohta. Hän on Kuuban kansan pahin vihollinen.

Otetaanpa nyt sitten taustaksi elämäkerta: Fidel Alejandro Vittore Castro Ruz syntyi 13. elokuuta 1926 Biránin sokeriplantaasilla Etelä-Kuubassa. Kuuba oli Yhdysvalloista riippuvainen sokerisaari, missä Havannan lukuisat suositut turistikasinot olivat järjestäytyneen rikollisuuden hallussa. Korruptio jylläsi, ja maan politiikka oli yksinvaltaista. Castro pääsi lukemaan lakia Havannan yliopistoon ja lähti nopeasti mukaan opiskelijarientoihin. Ne olivat kohtalaisen rajuja: opiskelijat osallistuivat gangsterityyppiseen katusodankäyntiin, ja Castro oli mukana suunnittelemassa ja mitä ilmeisimmin myös toteuttamassa murhia. Hän oli lähellä Partido Ortodoxoa, erikoista intellektuaalis-populistista ei-kommunistista sosialismiin kallellaan olevaa puoluetta, jonka ohjelma oli nationalistinen ja joka ammensi kannatuksensa kuubalaisen yhteiskunnan köyhyydestä ja epätasa-arvoisuudesta. Vuonna 1948 Castro vähintäänkin sekaantui kahteen poliittiseen murhaan ja osallistui Argentiinan fasistisen diktaattorin Juan Perónin masinoimaan antiamerikkalaiseen mellakkaan Kolumbian pääkaupungissa Bogotássa. Mellastettuaan kylliksi Castro luikki Argentiinan suurlähetystön suojiin. Valmistuttuaan yliopistosta (Kuubassa opiskeluoikeuteen ei nähtävästi vaikuttanut yliopistohahmojen murhiin sekaantuminen) Castro keskittyi poliittiseen toimintaan.

Fidel Castro asettui ehdolle Kuuban parlamenttiin vuoden 1952 vaaleissa. Vaalit kuitenkin peruuntuivat, kun entinen presidentti, kenraali Fulgencio Batista kaappasi vallan julistaen itsensä väliaikaiseksi presidentiksi. Batistan diktatuuria kesti vuoteen 1959. On syytä huomauttaa, että Batista oli todella suuri paskiainen, joka ansaitsee vielä jonain päivänä oman sijansa tässä sarjassa. Hänen 50-luvun diktatuurinsa oli brutaali ja johti arviolta 20 000 kuubalaisen kuolemaan. Batista oli hyvää pataa ison bisneksen ja järjestäytyneen rikollisuuden kanssa eikä piitannut kansan hyvinvoinnista. Hänen hallintonsa aikana Kuuban yleinen elintaso laski, työttömyys kasvoi ja talouselämä rapautui puolirikollisiksi monopoleiksi. Saaren talouselämä oli vanhastaan painottunut Yhdysvaltojen suuntaan, ja Batista hankki amerikkalaisen rahan diktatuurinsa tueksi. Kuuban talous oli käytännössä muutamien isojen amerikkalaisten yritysten hallinnassa, ja nämä yritykset, jotka työllistivät Yhdysvalloissa paljon väkeä, käyttivät vaikutusvaltaansa amerikkalaisiin poliitikkoihin. Tästä syntyi mieltä ylentävä näytelmä, jossa Yhdysvalloista tuli Batistan diktatuurin tukipylväs ja, mikä tärkeintä, aseistaja.

Castro yritti alivoimalla aseellista kaappausta. Yritys epäonnistui surkeasti, ja Castro tuomittiin siitä 1953 viidentoista vuoden vankeusrangaistukseen. Hänet kuitenkin armahdettiin kahden vuoden kuluttua, jolloin hän lähti Meksikoon. Oikeudenkäyntinsä lopuksi Castro piti kuuluisan la historia me absolverá -puheensa, joka sisältää erinomaista retoriikkaa. Se on lainaamisen arvoinen myös siksi, että se tarjoaa erään kaikkein suurenmoisimmista kontrasteista Castron puheiden ja tekojen välillä: se havainnollistaa erinomaisesti hänen valtaisaa moraalista rappiotaan.

  • "Jos sydämissänne on rippeenkin verran rakkautta maatanne, rakkautta ihmisyyttä, rakkautta oikeutta kohtaan, kuunnelkaa tarkoin [...] Tiedän, että hallinto pyrkii tukahduttamaan totuuden kaikin mahdollisin keinoin; tiedän, että minut yritetään salajuonella haudata unohduksiin. Mutta ääntäni ei voida vaientaa – se nousee rinnastani silloinkin, kun tunnen olevani ypöyksin, ja sydämeni sytyttää siihen tulen, jonka tunteettomat pelkurit siltä haluavat kieltää [...] Tuomitkaa minut, sillä ei ole merkitystä. Historia antaa minulle synninpäästön."
Fidel "elän kuten opetan" Castro

Meksikossa Castro tutustui Ernesto "Che" Guevaraan, ammattivallankumoukselliseen, joka kiersi maailmaa harjoittamassa terrorismia ja osasi katsoa inspiroivasti yläviistoon. Hän oli muodostamassa verkostoa, joka tähtäsi Batistan diktatuurin väkivaltaiseen kumoamiseen. Joukko aseistettuja aktiiveja nousi maihin Kuubassa 1956. Suurin osa sai pian surmansa taisteluissa, mutta pieni ydinryhmä pakeni vuorille, missä paikalliset tarjosivat tukeaan sissisotaan.

Vuorilla sotiessaan Castro julkaisi manifestin, jossa ilmaisi suunnitelmansa Kuuban uudesta hallinnosta. Manifestin tärkein, suurin ja laajinta kannatusta saanut osa oli lupaus järjestää vapaat vaalit puolentoista vuoden sisällä valtaantulostaan. Odotamme niitä yhä. Toisessa ohjelmanjulistuksessaan Castro lupasi Kuuballe edustuksellisen demokratian ja sanoi, ettei aio eikä halua kansallistaa maassa olevaa ulkomaista omaisuutta. Kaikki oli tietysti valetta, kuten nyt erinäisiä vuosikymmeniä viisaampana tiedämme. Castro myös kiisti olevansa kommunisti ja tuomitsi kommunismin diktatuurin muotona.

Yhdysvalloissa tiedot Batistan kovista otteista johtivat siihen, että Eisenhowerin hallinto asetti Kuuban asevientisaartoon. Ilman uusien ja tehokkaiden aseiden virtaa Batista jäi alakynteen, kun sissiliike otti haltuunsa yhä suurempia osia maasta. Vuoden 1959 ensimmäisinä tunteina Batista jätti Kuuban lopullisesti taakseen samalla kun kapinalliset lähestyivät Havannaa. Batistan jälkeensä jättämä upseerijuntta päätti vaihteeksi noudattaa vuoden 1940 perustuslakia – dokumenttia, jonka Castro oli vannonut palauttavansa voimaan – ja nimitti väliaikaiseksi presidentiksi Kuuban korkeimman oikeuden vanhimman jäsenen. Castrolle ei kuitenkaan perustuslaki tällä kertaa kelvannut. Hänen johtamansa armeija marssi juhlivaan Havannaan tammikuuna kahdeksantena 1959. Castro totesi, että poliittinen valta ei kiinnostanut häntä. Castron suostumuksella pääministeriksi tuli 56-vuotias oikeustieteen professori José Miró Cardona ja presidentiksi kansalaisoikeusjuristi Manuel Urrutia Lleó. Castrosta tuli armeijan ylipäällikkö. Yhdysvallat oli varsin tyytyväinen päästessään eroon hankalaksi ja yhä julmemmaksi käyneestä Batistasta ja tunnusti Kuuban uuden hallinnon nopeasti.

Vallanhaluton Castro muutti nopeasti mielensä. Castro lähipiireineen laati ohjelman, jonka tavoitteena oli puhdistaa valtiojohto epäluotettaviksi katsotuista aineksista. Näihin kuuluivat mm. aktiiviset roomalaiskatoliset, oikeisto, liberaalit, demokraatit ja homoseksuaalit. Jo helmikuussa 1959 Castro pakotti pääministeri Miró Cardonan eroamaan. Miró Cardonan paikan otti yllätyksellisesti Fidel Castro. Pääministerinä Castro ajautui välittömästi riitoihin presidentti Urrutia Lleón kanssa. Presidentti pakotettiin eroamaan heinäkuussa 1959. Merkittävin kiista koski vaalien järjestämistä. Presidentti halusi järjestää vapaat vaalit ensi tilassa. Castro vastusti ajatusta ankarasti, sillä hänen mielestään vallankumous oli yhä kesken, eikä silloin pitänyt järjestää vaaleja. Castro varasi itselleen oikeuden katsoa, koska vallankumous on ”valmis”.

Samalla Kuuban sokerisato meni pilalle. Vallankumous yhdistettynä epäsuotuisiin säihin ja maaomistusuudistukseen uhkasivat pitkällä aikavälillä koko uutta hallintoa, joka oli luvannut parantaa juuri sokeriplantaasien työntekijöiden asemaa. Kuuban pilaantuneelle sokerille löytyi kuitenkin ostaja – Neuvostoliitto, joka etsi jalansijaa läntiseltä pallonpuoliskolta. Neuvostoliitto suostui ostamaan Kuuban surkean sokerisadon ja tarjosi vieläpä vastineeksi öljyä. Kuuban öljynjalostamot olivat amerikkalaisessa omistuksessa, eivätkä ne suostuneet jalostamaan neuvostoöljyä. Tällöin Castro komensi armeijan ottamaan kaikki öljynjalostamot haltuun ja julisti ne kansallistetuiksi. Öljynjalostamoissa oli kiinni rutkasti amerikkalaisten sijoittajien rahaa, ja Yhdysvallat katkaisi diplomaattisuhteet Kuubaan. Neuvostoliitto lähetti Castrolle öljyn lisäksi myös KGB:n asiantuntijoita, jotka opettivat kuubalaisia perustamaan joka kylään ja kaupunginosaan omat urkintaverkostot, joiden tehtävänä oli paljastaa ja ottaa kiinni toisinajattelijoita. Kuuba solmi myös sotilastarvikesopimuksia Neuvostoliiton kanssa, jolloin Yhdysvallat leikkasi sokerintuontikiintiötään. Castro vastasi tähän kansallistamalla lähes miljardin dollarin arvosta amerikkalaista omaisuutta Kuubassa. Kun raha kelpasi, lähti myös katolisen kirkon omaisuus.

Castron vallankeskitys joutui erityisesti keskiluokan epäsuosioon, ja noin miljoona kuubalaista on muuttanut pois – ja paennut, sillä kuubalaiset ovat nykyään käytännössä arestissa saarellaan Karibianmeren toimiessa paikallisena Berliinin muurina. Oltuaan kaksi vuotta vallassa Castro oli kahminut omiin käsiinsä kaiken todellisen vallan, vienyt Kuuban Neuvostoliiton leiriin ja käynnistänyt valtaisan kampanjan kaikkien todellisten ja potentiaalisten vastustajiensa eliminoimiseksi. Yliopistoissa suoritettiin perusteellinen puhdistus: väärämieliset professorit erotettiin ja asetettiin työkieltoon, opiskeluoikeuksia kumottiin poliittisista syistä. Urkintakoneistoa painostettiin tuottamaan tuloksia vastavallankumouksellisista aineksista. Jehovan todistajia ja homoseksuaaleja koottiin ”imperialismin agentteina” keskitysleireille ns. uudelleenkoulutukseen. Oppositiolehtien julkaisu estettiin, ja kulttuurisensuuri tuli voimaan ”rappeuttavan” aineksen torjumiseksi (Che Guevara vaati kaiken jazz- ja rock-musiikin kieltämistä). Hallitus kontrolloi televisiota ja radioaaltoja. Puolueettomat oikeudenkäynnit olivat mahdottomuus, kidutus ja laittomat teloitukset yleisiä.

Castron vainoharhaisuus sai perustelun keväällä 1961, kun Yhdysvallat yritti typerää, surkeasti suunniteltua ja säälittävän alamittaista maihinnousua Sikojenlahdella. Pian tämän jälkeen Castro ilmoitti virallisesti olevansa nyt kommunisti ja kielsi virallisesti kaikki puolueet paitsi omansa, joka oli nyt sitten kommunsitinen. Yhdysvallat asetti Kuuban kauppasaartoon, joka jatkuu yhä.

Fidel Castron tuhoisan ja julman hallinnon kaameimpia ja paskamaisimpia edesottamuksia on kaikkien maailman asukkaiden elämällä pelaaminen Kuuban ohjuskriisin yhteydessä vuonna 1962. Castro otti mielihyvin vastaan Neuvostoliiton ydinaseet omalle maaperälleen. Kun tieto levisi amerikkalaisille, käytiin syksyllä 1962 niin käsittämättömän lähellä globaalia ydinsotaa, että sen ajatteleminen tuottaa univajetta. Tulevan ydinsodan kohteet olivat tiedossa: Yhdysvaltojen, Neuvostoliiton ja Euroopan suurimmat kaupungit. Kaiken tämän hyvin tietäen Castro vieläpä kirjoitti Nikita Hruštšoville vaatien tätä käyttämään atomiasein toteutettavaa ensi-iskua Yhdysvaltoja vastaan. Näin ei kaikkien maailman ihmisten onneksi käynyt, ja tilanteen lauettua olisi luullut, että juuri Neuvostoliiton kannattaisi yrittää täysin mielipuolisesti käyttäytyneen Castron murhaamista. Tämä paskatankki oli aloittelemassa ydinsotaa pilalle menneen sokerisadon takia. Miettikää sitä.

Kuuban diktaattori pysytteli uskollisena Neuvostoliitolle, vaikkei saanutkaan maailmanloppua aikaiseksi. Kun Neuvostoliitto tunkeutui sotilaallisella voimalla Tšekkoslovakiaan murskaten Prahan kevään 1968, oli Castro ensimmäisten joukossa ylistämässä ratkaisua ja haukkumassa ”fasistista roskaväkeä”, joka oli halunnut puolueetonta Tšekkoslovakiaa ja ilmaisunvapautta. Itä-Euroopan demokratisoituminen vallankumouksissa kaksikymmentä vuotta myöhemmin tuotti Castrolle suurta surua.

1970-luvulla Castro harjoitti aktiivista ulkopolitiikkaa omalla tavallaan: hän lähetti kuubalaisia sotilaita osallistumaan Angolan sisällissotaan ja tukemaan Etiopian diktaattori Mengistu Haile Mariamia, joka on saanut tuomion kansanmurhasta ja välttelee sitä Zimbabwessa Robert Mugaben suojissa. Castro on estänyt tappiolukujen julkistamisen, mutta afrikkalaissodissa arvioidaan kaatuneen jopa 14 000 kuubalaista. Fidel Castro on tukenut useita sissiliikkeitä Latinalaisessa Amerikassa. Rahaa operaatioihin on hankittu huumekaupalla ja rahanpesulla – Castro on lopultakin vain rikollispomo, jolla on oma valtio. Eräs kuubalaisten rahantekokonsti oli ryöstää pankkeja Libanonissa maan ollessa sisällissodan kourissa. Miljardin dollarin edestä libanonilaisten talletuksia kuljetettiin Kuubaan diplomaattisen koskemattomuuden turvin. Saatana mikä persereikä Fidel Castro onkaan.

Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Kuuba on jäänyt vaille todella merkityksellisiä tukijoita, ja 90-luvulla maan talous romahti. Castron oli sallittava turismi Kuubaan. Tämä ei ole tuonut mukanaan vapautta kuubalaisille, vaan kansa elää yhä rutiköyhänä ja peloissaan. Kaikki poliittinen toisinajattelu johtaa syytöksiin maanpetturuudesta, sabotaasista ja ulkovaltojen (no, ulkovallan, sen yhden) palveluksessa olemisesta. Kuubassa vallitsee totaalinen sensuuri: kaikki julkaisut vaativat hallinnon nimenomaisen hyväksynnän, radiolinjoja häiritään ja TV-lähetykset estetään; kuubalaiset eivät saa ottaa vastaan mitään painettua ulkomaalaisilta sukulaisiltaan tai turisteilta. Kuuba on kuin sattumalta myös maailman korruptoituneimpia maita.

Vain Kiinan kansantasavalta pitää vankina vielä useampia journalisteja kuin Kuuba – melkoinen saavutus, kun otamme huomioon, että kuubalaisia on vain noin yksitoista miljoonaa. Näiden poliittisten vankien ainoana rikoksena on ammattinsa harjoittaminen, tiedon välittäminen ja etiikka, jonka tasoista Kuuban kommunistipuolueen jäsenet eivät milloinkaan kykenisi edes kuvittelemaan. Vangittuja journalisteja pidetään tietoisesti surkeissa oloissa ja heiltä evätään elintärkeä terveydenhoito – tuberkuloosia, loisia ja aliravitsemusta käytetään lisärangaistuksina.

Ainoa maa, jossa on vähemmän matkapuhelimia (jotka laillistettiin 2008) asukasta kohti kuin Kuubassa, on Papua-Uusi-Guinea. Internetiä sensuroidaan rankasti kiinalaisella laitteistolla ja sinne pääsyä rajoitetaan. Kuuban johto on kutsunut Internetiä 21. vuosisadan suureksi sairaudeksi. Castron väki turvaa omaa herkkähipiäisyyttään ja kritiikkiallergiaansa hidastamalla tieten tahtoen kansansa pääsyä mukaan aikamme keskeiseen informaatioteknologiaan. Tämä osoittaa ehkä parhaiten, miten Castro ja hänen kusipääkaverinsa eivät piittaa vähääkään sortamansa kansan tulevaisuudesta.

Ytimekkäästi ilmaistuna Kuuba on tiedonvälityksellisessä ja ilmaisunvapaudellisessa mielessä fasistinen poliisivaltio. Se, että maan johtajat suostuvat näyttämään julkisuudessa suttuisempina kuin old school -fasistit, ei muuta asiaa.

Parhaita todisteita siitä, että Fidel Castro on täydellinen paska, jolla ei ole mitään annettavaa, ovat hänen ihailijansa. Maailman innokkain Castro-fani on tietysti Venezuelan presidentti ja kuuluisa kansainvälinen perskärpänen Hugo Chávez, jota vihaan melkein yhtä kovaa kuin Fideliä.

Fidel Castro – paskiaisista paskaisin. Ei tajua edes kuolla.

Advertisement